Kun aika pysähtyi

 

Vuokraamani talon pihapiirissä on vanhempi mökki, joka on periaatteessa myös käytössäni – niin kuin kaikki pihan rakennukset. Ovi on ollut lukossa, enkä ole päässyt aikaisemmin sisälle. Olen suunnitellut siitä itselleni maalausateljeeta ja kaikkea mahdollista. Yrittänyt kurkkia ikkunoista.

Eilen ovi oli sitten auki ja pääsin vihdoinkin sinne sisälle katsomaan. Pysähdyin kuitenkin kynnykselle kuin seinään, ei sinne niin vain rynnätty. Piti sanoa ”God dag” ja melkein niiata. Tunnelma oli ihan käsittämätön. Aika oli pysähtynyt jonnekin kauas, kauas menneisyyteen.

 

 

 

 

 

 

Ensimmäinen ajatukseni oli, ettei täällä voi mitään tehdä, toisten kodissa. Ainakaan mitään ei saa muuttaa eikä mitään viedä pois. Kävelin ympäriinsä ja silittelin vanhoja seiniä. Tämä oli enemmän kuin museo. Elävä tila, jossa tunsi olevansa vieraana.

Tästä voi tulla korkeintaan meditaatiohuone. Mutta ei todellakaan mikään joogastudio buddha-patsaineen, vaan huone, jonka ikivanhalle kuluneelle penkille voi puutarhatöiden lomassa istahtaa levähtämään ja siirtyä hetkeksi kauas menneisyyteen. Sulkea silmänsä ja hengittää syvään.

 

 

Tässä mökissä on viimeksi asunut se kerran jo mainitsemani Katte-Marie. Vanha nainen, joka rakasti kissoja. Mutta ei siis 1800-luvulla, vaan hän asui tässä 1970- luvulle saakka.

Ei ihminen paljon tarvitse, meidät on vain huijattu uskomaan niin. Tupa ja makuukamari. Sänky ja pari tuolia. Pieni pöytä. Uuni ja takka. Muutama naulakko seinässä ja jokunen kissa. Siinä se.

 

Tässä tapauksessa kuvat eivät välitä tuota uskomatonta tunnelmaa edes sinne päin. Sydän melkein pakahtui tästä aarteesta.

 


Matka jatkuu 4

 

 

 

Joskus jotkin asiat ovat sellaisia, että ne haluaa pitää jonkin aikaa vain itsellään. Niissä on jotain niin tärkeältä ja merkittävältä tuntuvaa, että ajatusta haluaa helliä lähinnä vain omassa päässään. Tämän päätöksen, niin kuin elämäni kaikki suuremmat päätökset, tein ihan itse, neuvoja paljon kyselemättä tai ainakaan kuuntelematta.

 

Mutta se ei suinkaan tarkoita sitä, että olisin rynnännyt tähän suin päin, vaan mietin asian varmasti etu- ja takaperin. Pelko huusi korvaan ”EI”, järki: ”No ei”, mutta sydän kuiskasi koko ajan ”Kyllä!”. Ja sen verran olen tässä elämäni varrella oppinut, että sitä kuiskausta kannattaa yleensä kuunnella.

 

Sydämen äänessä on sellainen piirre, että se ei useinkaan huuda, vaan kuiskaa. Pelko on se, joka huutaa, ja sydämen kuiskaus jää sen kaiken muun metelin ja hälinän takia helposti kuulematta.

 

No mitäs ihmeellistä tossa on, ajattelee varmaan joku. Muutto kuin muutto. Mutta mulle tämä on aika iso juttu. Olen elänyt täällä niin turvallisesti, mukavasti ja helposti näiden tilojen pihapiireissä, että tämä loikka omaan taloon (vaikkakin siis vuokra-sellaiseen), ja vielä tuonne vähän syrjään, tuntuu aika isolta jutulta.

 

Sitä paitsi, ei se se ole pelkkä talo vaan oikeastaan pientila. Kokonainen pihapiiri rakennuksineen. Ja ihana multava maa, johon ei ole koskettu vuosikausiin. Jokaisessa lapiollisessa on ainakin kymmenen lieroa. Puutarha, joka on toistaiseksi vain pilkkeenä silmäkulmassani…

 

Kasvimaa on jo alustavasti perustettu, ruohonleikkuri ja kottikärryt ostettu, maata käännetty ja oksasakset otettu käyttöön. Töitä riittää, mutta olen niin onnellinen. Tuleva työmäärä joko tuhoaa tai pelastaa terveyteni, mutta itse uskon vahvasti jälkimmäiseen.

 

Mitä jos, varoitteli muutama. Mites sitten talvella? Mitä jos on paljon lunta? Mitä jos on kylmä? Mitä jos on yksinäistä ja pimeää? Se jää nähtäväksi. Mutta mitä jos tämä onkin elämäni paras päätös? Sitähän ei nimittäin tiedä, ellei kokeile.

 

Nyt ei muuta, lähden jatkamaan keittiön maalausta. Varsinainen muutto tapahtuu sitten joskus hamassa lähitulevaisuudessa, kunhan remontti on valmis.

 

Joku on käynyt kaatamassa laaksoomme ison saavillisen vaalean vihreää maalia. Ja linnunlaulua ja purojen solinaa. Nyt ei todellakaan tarvitse elää aistityhjiössä, joten muistetaan nauttia kaikilla aisteilla. Pysähtyä hetkeksi ja hengittää syvään. Nämä ovat ohikiitäviä hetkiä.

 

Hyvää helluntaita!

 


Odottelua 2

 

Täällä kevät etenee hitaasti, mutta varmasti. Sama koskee vähän kaikkea muutakin. Kaikki on oikein hyvin, mutta silti moni asia on just nyt vähän käymistilassa. Selän paraneminen, se taloasia ja nyt työpaikallakin on ehkä tulossa muutoksia (hyviä sellaisia), mutta nekin ehkä. Kaikki on just nyt epävarmaa.

 

Ei auta kuin antaa ajan kulua ja katsoa, mutta tällainen välitila ei  oikein inspiroi kirjoittamaan. Eikä se oikein inspiroi tekemään mitään muutakaan. Elämä menee vähän odotteluksi. Nyt onkin varmaan ensimmäinen vuosi pitkään aikaan, kun en ole ostanut yhtään siemenpussia, saati kylvänyt siemeniä. Kun en oikein tiedä, mitä pihaa ja kasvimaata tässä suunnittelisin.

 

Oikeasti ongelma on taas vain korvien välissä, onhan mulla piha ja mahdollisuudet tässäkin, mutta epävarmuus syö motivaatiota. Mutta niin kuin olen joskus todennut, tavallinen elämä tarjoaa paljon paremmat mahdollisuudet henkisiin harjoituksiin kuin mikään jooga tai meditaatio.

 

Silloin kuin vähän kaikki on tällaisessa epävarmuuden tilassa, on hyvä tilaisuus harjoitella kärsivällisyyttä. Antaa ajan kulua ja asioiden kehittyä omalla painollaan. On nimittäin aikoja, jolloin pitää reagoida ja puskea eteenpäin, mutta joskus pitää vain kellua ja antaa virran viedä. Ei olla passiivinen, mutta luottaa siihen, että pinnan alla tapahtuu kyllä.

 

Ja kun asiat sitten yhtenä päivänä nytkähtävät taas liikkeelle, on aika toimia ja olla aktiivinen.

 

Hiljaa istuessa

tekemättä mitään

kevät tulee

ja ruoho kasvaa itsestään.

( zeniläinen sanonta )

 

 

 


Yksi on poissa 4

 

 

Eilen oli kovin surullinen päivä. Sunnuntaina yksi näistä pihamme hevosista, Vilja, tuli tiensä päähän. Viljan piti olla se nuorin ja tervein, mutta toisin kävi. Se oli vaivainen jo tullessaan, eikä ymmärrykseni riitä ihmisille, jotka myyvät sairaan hevosen kylmästi eteenpäin. Sitä on hoidettu ja seurailtu jo jonkin aikaa, mutta nyt tehtiin sitten se ainoa oikea ratkaisu. Se sai kuolla kotonaan ja nopeasti.

 

Mutta Blesenillä on ikävä. Sen lauma on hajonnut ja suurin rakkaus on poissa. Se hirnui koko eilisen päivän ikäväänsä, taivas oli harmaa ja satoi vettä. Kilit kurkkivat pelokkaana tallin ovella. Kai nekin ymmärsivät, että joku ei ollut nyt kohdallaan. Harmaa ja masentava pilvi roikkui koko paikan yllä. Blesen on menettänyt ihan liian monta ystävää, enkä olisi tätä sille enää halunnut. Isäntäväki mietti pettyneenä ja surullisena koko hevostenpidon mielekkyyttä.

 

Tänään aamuyöllä havahduin hanhien huutoon, kun yksi parvi lensi tästä yli kohti kesälaitumiaan. Myöhemmin aamulla heräsin peippojen lauluun. Tänään paistaa aurinko ja Blesen seisoo rauhallisena tarhassaan Stjerne-mummon ja kilien kanssa. Elämä jatkuu.

 

Ja minä – minä istun tässä ensimmäistä kertaa aamiaisella ilman särkylääkkeitä. Pitäisi tehdä isoja päätöksiä sen aikaisemmin mainitsemani talon suhteen, ja yritän selvittää, mikä on järjen ääntä ja mikä pelkoa. Olin jo hetkeksi haudannut koko ajatuksen, koska pelkäsin, että selkäni ei tule kestämään muuttoa saati puutarhatöitä. Mutta selkä tuntuu kuntoutuvan ja mahdolliseen muuttoon olisi vielä pari kuukautta aikaa.

 

Molemmat vaihtoehdot ovat hyviä, mikä on tietenkin mukavaa, mutta ei tee päätöksestä ainakaan helpompaa. Hämmennänkö nyt ihan turhaan elämääni, joka on tälläkin hetkellä ihan hyvää? Mutta onko paino sanalla ”ihan”? Pitäisikö vaan lähteä kohti uutta seikkailua, jos universumi sellaista tässä tarjoilee ikään kuin tarjottimella?

 

Saa nähdä. Pääsette kyllä seuraamaan tätä prosessia – miten se sitten päättyykin.

 

Kuvissa nyt edesmennyt Vilja ottaa kiitollisuudella vastaan hoitoa ystävältäni, joka on kalevalalainen jäsenkorjaaja. Ja Blesen hoitaa hoitajaa, niin huin se hevosilla usein menee. Muodostetaan hoitorinki.

 

Kauniita kevätpäiviä!