Hyvää syyspäiväntasausta

 

 

Nämä postaustauot vain pitenee ja pitenee… Harmittaa ihan senkin takia, että tämä on toimii myös hyvänä päiväkirjana, jota on itsekin mukava lueskella jälkeen päin. Ja tältä kesältä ja alkusyksyltä olisi toinen toistaan hauskempia tarinoita riittänyt, siitä piti hevoset ja vuohet huolta, mutta en saanut niitä tarinoita tänne kirjoitettua. Tai ehkä niitä voi kertoa täällä jälkeenpäinkin – kuvia onneksi riittää.

 

Nyt on niin vuohet kuin hevosetkin palanneet kotiinsa ja elämä on siltä osin rauhoittunut. Niiden lähtö aiheutti vähän kaksijakoiset tunnelmat. Toisaalta oli ihana, kun pihalla oli elämää. Kun vuohet kävelivät perässäni, mihin ikinä meninkin. Ne olivat mukana raivaamassa risukkoa ja hakemassa polttopuita. Tulivat iloisena vastaan niin aamulla ulos mennessä kuin iltapäivälläkin töistä palatessani. Herättivät ihastusta ihan jokaisessa.

 

Toisaalta ne levittivät kaikki harjat ja haravat pitkin pihaa, kaatoivat puutarhatuolit, kakkasivat verannan täyteen ja karkailivat milloin kenenkin perässä. Kahvimukin kanssa kanssa saattoi juuri ja juuri mennä pihalle, mutta ei puhettakaan, että mukana olisi voinut olla jotain syömistä. Kun istuin alas, syliin tunki välittömästi ainakin kaksi vuohta. Kukista tai istutuksista saattoi vain haaveilla. Ja se ehkä kaikkein pahin: tiesin, että niillä saattaa olla syksyllä ikävä loppu, ja jouduin tosissani ponnistelemaan, että en kiintyisi niihin liikaa.

 

Nyt syksyn viilentymisen myötä ollaan saatu uutta seuraa hiiristä, eikä kissojenkaan elämä käy tylsäksi… Ne pitävät ansiokkaasti hiirivahtia ja välillä -jahtiakin, mutta luulen, että toistaiseksi hiiret ovat vetäneet pidemmän korren. Teoria siitä, että jo kissojen haju pitää hiiret loitolla on kuitenkin osoitettu vääräksi. Viimeksi eilen lakaisin hiirenkakkoja keittiön lattialta. Joo olishan ne loukut, mutta…. Ne on kyllä mulla se viimeinen keino.

 

Olen asunut tässä nyt reilut kaksi kuukautta ja olen tosi, tosi onnellinen. Puiden kanto, talon lämmittäminen ja pusikoiden raivaaminen ovat jotenkin niin tyydyttävää, että elämään ei paljon muuta kaipaa. Kylmät ja pimeät yöt ovat jo antaneet esimakua itsestään, mutta silti. Tänne on hyvä tulla ja täällä on hyvä olla. Talo on muuttunut kodiksi ja olo tuntuu turvalliselta, vaikka ulkona pimeää onkin.

 

Tänään on syyspäiväntasaus. Kesästä irtipäästäminen ja syksyyn siirtyminen tänä vuonna jotenkin tosi vaikeaa, mutta nyt tuntuu oikeastaan ihan hyvältä. Ulkona on uskomattoman kaunista ja melkein odotan sitä aamua, kun ikkunasta näkyvä vuori saa ensimmäisen lumipeitteensä. Ensimmäinen talveni tässä talossa.

 

Hyvää syyspäiväntasausta!

 


Väliaikakatsaus 2

 

 

 

 

 

Mikä merkillinen kesä. Olisi ollut niin paljon kirjoitettavaa, mutta niin vähän aikaa tai energiaa.

Muuton piti tapahtua sopivasti ennen lomaa tai siinä ihan loman alussa. Se toteutui loman viimeisenä päivänä.

Lähes samassa muuttokuormassa tänne muutti kesätyöntekijät, eli vuohet ja hevoset. Ja kolme kuormallista polttopuita pihaan ( ”että riittää moneksi vuodeksi…” ).  Ja siihen sellaiset reilut 30 astetta lämmintä ihan joka päivä.

 

Sen huipentuman jälkeen olenkin ollut sitten tiiviisti palkkatöissä, ja illalla ilman viilentyessä ( sinne 25 asteeseen ), heitellyt halkoja puuliiteriin. Vuohet apulaisina. Niin kuin puutarhassakin, mutta siitä sitten toinen kerta.

Enemmän on kuitenkin naurattanut kuin itkettänyt. Välillä alkoi vähän leukapieliä kiristää, mutta päässäni soi yhä uudestaan lause: ”anna elämän tapahtua”.

Se auttoi. Lopettaa vastustamisen ja antaa elämän tapahtua. Ei se tarkoita paikoillaan makaamista ja kattoon syljeksimistä. Pitää toimia ja tehdä, mutta virran mukana, eikä yritä jäkittää joka käänteessä vastaan.

 

Jossain vaiheessa keväällä mietin tosissani, että pitäisikö aloittaa puutarhablogi kun nyt lopultakin sain tämän pihan ja mahdollisuuden puutarhaan. Saisitte olla seuraamassa puutarhan rakentamista ihan alusta alkaen. Onneksi en aloittanut. Mutta siitä enemmän toisella kertaa.

 

No tämä kesä menee vuohipaimenena. Luin jostain, että vuohien pitäminen vaatii hyvää huumorintajua. Omasta kokemuksesta voin nyt sanoa, että se vaatii paitsi erittäin hyvää huumorintajua, niin myös erittäin pitkää pinnaa ja suunnatonta oveluutta. Ja siitä huolimatta vuohet ovat ovelampia. Aina.

 

Mutta vastalahjaksi saa sitten kyllä ylenmäärin hellyyttä, suukkoja ja rakkautta. Seuraa ja naurua. Iloa ja leikkiä.

 

Mutta nyt ei muuta. Tällainen väliaikakatsaus, kun tauko on venähtänyt vähän turha pitkäksi. Täällä ollaan vielä. Hengissä ja ihan hyvissä voimissa. Vuohipaimenena pahvilaatikoiden keskellä.

 


Suruja ja iloja

 

Sama kuva kuin edellisessä postauksessa, mutta yksi on laumasta poissa.

 

Eilen paijailin taas yhden hevosen vihreämmille laitumille. Vanha Stjerne oli kaatunut suohon ja vaikka se sieltä nostettiin kuivalle maalle, ei se enää jaksanut nousta jaloilleen. Yli kolme tuntia olin mukana silittelemässä sen päätä ja kannustamassa, mutta sen aika oli tullut.

 

Juuri edellisenä yönä olin taluttanut sitä takaisin tarhaan kun se karkasi Blesenin kanssa pihalle kirmailemaan vähän jo jäykillä jaloillaan. Vaikka se oli jo vanha, sillä oli edelleen pilkettä silmäkulmassa.  Se ei koskaan tuntunut niin piittaavan muista hevosista, mutta oli lopultakin saanut itselleen sydänystävän uudesta Karella- tammasta, joka ei olisi halunnut väistyä sen viereltä viimeisilläkään hetkillä.

 

Stjerne-kulta. Se olisi halunnut vielä nousta, mutta ei enää jaksanut eikä pystynyt. Lapset itkivät ja minä itkin, muut aikuiset onnistuivat paremmin nielemään kyyneleensä, mutta kova paikka se oli ihan kaikille, puhumattakaan hevosista. Ihan hirveän surullista, mutta kuuluu valitettavasti elämään. Alut ja loput, ilot ja surut. Toisaalta kuitenkin tuntuu, että viimeiseen vuoteen on kuulunut jo vähän liikaakin eläinystävien menetyksiä ja kuolemia.

 

 

 

 

Tänään oli viimeinen työpäivä ennen lomaa ja edessä on muutto.

 

Ja kuinka ollakaan, aika pian perässä tulevat myös vuohet ja hevoset, Blesen ja Karella. Tulevat minulle kesätöihin tonttia raivaamaan. Ehkä eivät kuitenkaan jäädäkseen, mutta kuka sitäkään tietää – minä en ainakaan tunnu tietävän enää mitään,  joten annan virran viedä.

 

Kirjoitin viime syksynä elämänpolusta:

Minulle tuo tarkoittaa sitä, että vaikka elämänpolullasi olisi minkälaisia mutkia, tietyt asiat kulkevat mukanasi tai tulevat eteesi yhä uudestaan. Ne oikeasti tärkeät asiat, ja asiat, jotka ovat osa elämänsuunnitelmaasi. Ne palaavat elämääsi jopa silloin, kun yrität jättää ne tietoisesti taaksesi. Ja kun kerran katsot taaksepäin, kaikista mutkista ja harhapoluista huolimatta huomaatkin kulkeneesi suoraan.”

 

Kun olin täällä ihan ensimmäistä kertaa käymässä syksyllä 2010, Blesen oli vielä tosi nuori ja ratsastin sillä ensimmäisen reissuni. Se nipisti silloin etuhampaillaan kämmenselkääni jättäen siihen pienen puolikuun muotoisen arven. Naureskelin, että Blesen löi omistusleiman kämmenselkääni.

Nyt kahdeksan vuotta ja aika monta muuttoa myöhemmin, saan pian taas herätä uudessa kodissani kuka muukaan kuin Blesen ikkunani takana. En ole sitä koskaan omistanut tai pakannut matkatavaroihini, mutta niin se vaan tuntuu seuraavan perässäni.

 

Elämä on ihmeellistä, eikö vain?

 

 

Oikein hyvää Juhannusta!

 

 

 


Hitaasti hyvä tulee 2

 

 

Kun tieto muutostani varmistui, niin ajattelin, että no nyt riittää ainakin blogiin päivitettävää. Riittäisihän sitä, mutta kun ei riitä aika, tai pikemminkin ehkä energia. Täällä on nautittu ihanasta helteisestä alkukesästä. Lämpötilat on paukutelleet monena päivänä yli kolmessakymmenessä. En ole valittanut kertaakaan, vaan nauttinut ihan täysillä, mutta kyllähän tuollaiset lämpötilat syö energiaa ja työtehoa.

 

Muutto siintää edelleen hamassa tulevaisuudessa, koska remontti ei etene aikataulussaan ( milloin ne etenee? ). Keittiöön asennetaan ”uutta”, käytettynä ostettua keittiötä. Se on ihan ok, niin pitääkin. Mutta tällaisessa palapelissä käy usein niin, että entiset pöytätasot ei sovikaan, ja pitää tilata uudet. Se kestää. Kun uudet tasot on saapuneet, todetaan, että ei niin hienoihin tasoihin voi asentaa naarmuista tiskipöytää. No tilataan uusi. Se kestää. Ollaan jo aika pitkällä, joten ehkä heinäkuun alkuun mennessä pääsen muuttamaan? Juhannusta tuskin vielä saan tuolla uudessa kodissa viettää.

 

Ystävä kysyi, että miten maltan odottaa. Oikeastaan ihan hyvin. Olen saanut rauhassa maalailla yläkerran makuuhuoneita. Suunnitella ja haaveilla. Jos talo olisi omani, tekisin remonttia varmaan suuremmalla pieteetillä. Paljon alkuperäistä on myös ”pilattu” vuosien varrella, mutta onneksi ei kaikkea. Ainakin ikkunalasit ovat aidot ja alkuperäiset ja saavat ulkomaailman mukavasti väreilemään.

 

Olen malttanut odottaa muuttoa myös sen takia, että inhoan ajatusta muutosta. En muuten, mutta ihan sitä konkreettista fyysistä muuttoa. Pelkkä ajatus pahvilaatikoista puistattaa. Raahaaminen ja kantaminen ei houkuta. Mutta kyllä se siitä taas sujuu.

 

Ja se puutarha. No. Siellä ei ole tapahtunut paljonkaan johtuen ihan siitä, että ei ole ollut vettä millä kastella. Olen saanut kerättyä sadevettä sen verran, että olen juuri ja juuri saanut lehtikaalit pidettyä hengissä. Ehkä yritän vielä kylvää jotain, ja toivon pitkää lämmintä syksyä. Onneksi siellä riittää nokkosia syötäväksi. Niilläkin pääsee aika pitkälle :).

 

***

 

Kirjoitin edellisen tekstin jo pari päivää sitten, mutta sitten en saanut haluamiani kuvia ladattua koneelle. Sitten tuli vatsatauti. Ja kunnon myrsky. Olen nukkunut vuorokauden ympäri tuulen ja sateen hakatessa ikkunoita. Nyt alkaa tauti tasaantua ja aurinkokin paistaa.

Kuvat eivät lataudu edelleenkään, mutta eipä tuo haittaa, laitetaan kuva, joka latautuu. Kuvassa mukana Blesenin uusi tyttöystävä Karella, kaunis liinakkoharja.