Elämän paradokseja

 

Elämässä on nykyään tosi usein hetkiä, jolloin seison ikkunassa katselemassa lintuja, nojailen portailla odottamassa kissoja sisälle, tai istun sohvalla takkatulen ääressä vain hengittämässä ja ihmettelen tätä uutta kotiani.

Siitä huolimatta saan enemmän aikaiseksi kuin pitkään aikaan. Ja tunnen itseni onnellisemmaksi ja tytyväisemmäksi kuin aikoihin. Se on aika mielenkiintoinen yhtälö oikeastaan. Tai paradoksi, koska eihän sen niin pitäisi mennä, että laiskottelemalla työt hoituu.

En oikein osaa selittää, miksi näin oikein on. Varmaan kyse on pohjimmiltaan siitä, että elämä tarjoaa nykyään niin paljon mahdollisuuksia minimeditaatioihin ihan arjessa, että mieli rauhoittuu. Puiden pilkkominen ja uunin sytyttäminen pakottaa pysähtymään, koska aika moni varmaan tietää, mitä tapahtuu, jos pilkkoo polttopuita kiireellä ja hampaat irvessä tai yrittää kärsimättömästi sytyttää takkaa tai hellaa?

”Ennen valaistumista pilko halkoja ja kanna vettä, valaistumisen jälkeen, pilko halkoja ja kanna vettä” sanoo tunnettu zeniläinen sananlasku. Olen kaukana valaistumisesta, mutta tuohon sanontaan on tullut nykyään jotain ihan uutta syvyyttä. Se on niin totta. Onnen ja tasapainon avaimet on oikeasti niin lähellä.

Pahimmassa tapauksessa me juostaan läpi elämän katsomatta sivuille eikä muisteta hetkeksikään pysähtyä elämän äärelle. Ja sitten eräänä päivänä: siinäkö se sitten oli?  Kovalla vaudilla me saatetaan päästä pitkälle, mutta maisemat jää kyllä näkemättä. Ja se elämän taika on kun on niissä pienissä hetkissä ja yksityiskohdissa.

 

Aika on arvokasta, mutta siinä on sellainen paradoksi, että jos me vain juostaan ja suoritetaan, niin juuri silloin aika menee meiltä hukkaan.

 

Joten muistetaan myös pysähtyä. Hengitetään syvään. Nähdään, kuullaan, haistetaan, maistetaan. Ja kohdataan toiset ihan oikeasti. Ainakin aina välillä.

 

Hyvää viikonloppua!

 

 


Loppuelämän ensimmäinen päivä

 

 

 

 

Täytin eilen taas vuosia. Ensin se ei tuntunut hyvältä. Sitten luin sattumalta instagramista kommentin, kuinka jokainen syntymäpäivä on etuoikeus, jota ei suoda kaikille. Mitä vanhemmaksi elää, sitä suurempi etuoikeus. Se pysäytti ja laittoi ajattelemaan. Ei tämä ole itsestään selvää minullekaan. 25-vuotispäivä olisi voinut olla viimeiseni. Tai oikeastaan tietenkin jokainen mennyt syntymäpäivä olisi voinut olla viimeiseni. Mielen nurina muuttui kiitollisuudeksi.

 

Syntymäpäivän lähestyessä mieleen hiipii usein pieni paniikki siitä, että aika loppuu kesken. On vielä niin paljon, mitä haluaisin tehdä. Muistan kuinka lapsena ystävän kanssa rakennettiin leikkiä niin perusteellisesti, että ei koskaan ehditty kunnolla leikkimään. Kotiinlähdön hetkellä huudettiin aina, että me just alotettiin! Toivon, että sitten joskus viimeisenä päivänä ei ole samaa tunnetta. Mä just vasta alotin!

 

Mutta ehkä kyse ei olekaan siitä, mitä vielä pitää tehdä, vaan enemmänkin siitä, kuka haluan olla. Toivon, että tulen vuosi vuodelta enemmän itsekseni.

 

Ystävä kysyi illalla puhelimessa, miten syntymäpäivä on mennyt. Totesin, että olen ollut tänään aika monta kertaa onnellinen. ”Ainakin 12 kertaa?” naurahti ystäväni. Ainakin sen, totesin, ehkä enemmänkin. Onnellisuus ei littynyt onnitteluihin ja muistamisiin, vaikka nekin ilahduttivat – tietenkin, vaan johonkin muuhun. Elämä on nimittäin aika hyvää juuri nyt. Juuri nyt. Huomisestahan ei koskaan tiedä.

 

Onnellisuus ei tarkoita sitä, että ei olisi myös ongelmia ja huolia. Se tarkoittaa sitä, että olen onnellinen ainakin sen 12 kertaa päivässä. Joskus useamminkin. Tai ainakin hiljaisen tyytyväinen. Ensimmäistä kertaa täällä asuessani olen istuttanut maahan kukkasipuleita ja perustanut kukkapenkkejä seuraavaa kesää varten, ja se tuntuu hyvältä. Mieli on rauhoittunut.

 

Ivar istuu lintulaudan alla huurteisessa maassa ja odottaa, että lintu putoaa suuhun. Aika pian se alkaa kuitenkin vilkuilla ikkunaan, ja kun menen portaille ehdottamaan, jos se haluaisi tulla sisälle lämmittelemään, se syöksyy ovesta sisään. Lille Venn nukkuu mielummin takkatulen lämmössä, se on palellut elämässään tarpeeksi.

 

Hyvää vikonloppua!

 


Hyvää syyspäiväntasausta 2

 

 

Nämä postaustauot vain pitenee ja pitenee… Harmittaa ihan senkin takia, että tämä on toimii myös hyvänä päiväkirjana, jota on itsekin mukava lueskella jälkeen päin. Ja tältä kesältä ja alkusyksyltä olisi toinen toistaan hauskempia tarinoita riittänyt, siitä piti hevoset ja vuohet huolta, mutta en saanut niitä tarinoita tänne kirjoitettua. Tai ehkä niitä voi kertoa täällä jälkeenpäinkin – kuvia onneksi riittää.

 

Nyt on niin vuohet kuin hevosetkin palanneet kotiinsa ja elämä on siltä osin rauhoittunut. Niiden lähtö aiheutti vähän kaksijakoiset tunnelmat. Toisaalta oli ihana, kun pihalla oli elämää. Kun vuohet kävelivät perässäni, mihin ikinä meninkin. Ne olivat mukana raivaamassa risukkoa ja hakemassa polttopuita. Tulivat iloisena vastaan niin aamulla ulos mennessä kuin iltapäivälläkin töistä palatessani. Herättivät ihastusta ihan jokaisessa.

 

Toisaalta ne levittivät kaikki harjat ja haravat pitkin pihaa, kaatoivat puutarhatuolit, kakkasivat verannan täyteen ja karkailivat milloin kenenkin perässä. Kahvimukin kanssa kanssa saattoi juuri ja juuri mennä pihalle, mutta ei puhettakaan, että mukana olisi voinut olla jotain syömistä. Kun istuin alas, syliin tunki välittömästi ainakin kaksi vuohta. Kukista tai istutuksista saattoi vain haaveilla. Ja se ehkä kaikkein pahin: tiesin, että niillä saattaa olla syksyllä ikävä loppu, ja jouduin tosissani ponnistelemaan, että en kiintyisi niihin liikaa.

 

Nyt syksyn viilentymisen myötä ollaan saatu uutta seuraa hiiristä, eikä kissojenkaan elämä käy tylsäksi… Ne pitävät ansiokkaasti hiirivahtia ja välillä -jahtiakin, mutta luulen, että toistaiseksi hiiret ovat vetäneet pidemmän korren. Teoria siitä, että jo kissojen haju pitää hiiret loitolla on kuitenkin osoitettu vääräksi. Viimeksi eilen lakaisin hiirenkakkoja keittiön lattialta. Joo olishan ne loukut, mutta…. Ne on kyllä mulla se viimeinen keino.

 

Olen asunut tässä nyt reilut kaksi kuukautta ja olen tosi, tosi onnellinen. Puiden kanto, talon lämmittäminen ja pusikoiden raivaaminen ovat jotenkin niin tyydyttävää, että elämään ei paljon muuta kaipaa. Kylmät ja pimeät yöt ovat jo antaneet esimakua itsestään, mutta silti. Tänne on hyvä tulla ja täällä on hyvä olla. Talo on muuttunut kodiksi ja olo tuntuu turvalliselta, vaikka ulkona pimeää onkin.

 

Tänään on syyspäiväntasaus. Kesästä irtipäästäminen ja syksyyn siirtyminen tänä vuonna jotenkin tosi vaikeaa, mutta nyt tuntuu oikeastaan ihan hyvältä. Ulkona on uskomattoman kaunista ja melkein odotan sitä aamua, kun ikkunasta näkyvä vuori saa ensimmäisen lumipeitteensä. Ensimmäinen talveni tässä talossa.

 

Hyvää syyspäiväntasausta!

 


Väliaikakatsaus 2

 

 

 

 

 

Mikä merkillinen kesä. Olisi ollut niin paljon kirjoitettavaa, mutta niin vähän aikaa tai energiaa.

Muuton piti tapahtua sopivasti ennen lomaa tai siinä ihan loman alussa. Se toteutui loman viimeisenä päivänä.

Lähes samassa muuttokuormassa tänne muutti kesätyöntekijät, eli vuohet ja hevoset. Ja kolme kuormallista polttopuita pihaan ( ”että riittää moneksi vuodeksi…” ).  Ja siihen sellaiset reilut 30 astetta lämmintä ihan joka päivä.

 

Sen huipentuman jälkeen olenkin ollut sitten tiiviisti palkkatöissä, ja illalla ilman viilentyessä ( sinne 25 asteeseen ), heitellyt halkoja puuliiteriin. Vuohet apulaisina. Niin kuin puutarhassakin, mutta siitä sitten toinen kerta.

Enemmän on kuitenkin naurattanut kuin itkettänyt. Välillä alkoi vähän leukapieliä kiristää, mutta päässäni soi yhä uudestaan lause: ”anna elämän tapahtua”.

Se auttoi. Lopettaa vastustamisen ja antaa elämän tapahtua. Ei se tarkoita paikoillaan makaamista ja kattoon syljeksimistä. Pitää toimia ja tehdä, mutta virran mukana, eikä yritä jäkittää joka käänteessä vastaan.

 

Jossain vaiheessa keväällä mietin tosissani, että pitäisikö aloittaa puutarhablogi kun nyt lopultakin sain tämän pihan ja mahdollisuuden puutarhaan. Saisitte olla seuraamassa puutarhan rakentamista ihan alusta alkaen. Onneksi en aloittanut. Mutta siitä enemmän toisella kertaa.

 

No tämä kesä menee vuohipaimenena. Luin jostain, että vuohien pitäminen vaatii hyvää huumorintajua. Omasta kokemuksesta voin nyt sanoa, että se vaatii paitsi erittäin hyvää huumorintajua, niin myös erittäin pitkää pinnaa ja suunnatonta oveluutta. Ja siitä huolimatta vuohet ovat ovelampia. Aina.

 

Mutta vastalahjaksi saa sitten kyllä ylenmäärin hellyyttä, suukkoja ja rakkautta. Seuraa ja naurua. Iloa ja leikkiä.

 

Mutta nyt ei muuta. Tällainen väliaikakatsaus, kun tauko on venähtänyt vähän turha pitkäksi. Täällä ollaan vielä. Hengissä ja ihan hyvissä voimissa. Vuohipaimenena pahvilaatikoiden keskellä.