Suruja ja iloja

 

Sama kuva kuin edellisessä postauksessa, mutta yksi on laumasta poissa.

 

Eilen paijailin taas yhden hevosen vihreämmille laitumille. Vanha Stjerne oli kaatunut suohon ja vaikka se sieltä nostettiin kuivalle maalle, ei se enää jaksanut nousta jaloilleen. Yli kolme tuntia olin mukana silittelemässä sen päätä ja kannustamassa, mutta sen aika oli tullut.

 

Juuri edellisenä yönä olin taluttanut sitä takaisin tarhaan kun se karkasi Blesenin kanssa pihalle kirmailemaan vähän jo jäykillä jaloillaan. Vaikka se oli jo vanha, sillä oli edelleen pilkettä silmäkulmassa.  Se ei koskaan tuntunut niin piittaavan muista hevosista, mutta oli lopultakin saanut itselleen sydänystävän uudesta Karella- tammasta, joka ei olisi halunnut väistyä sen viereltä viimeisilläkään hetkillä.

 

Stjerne-kulta. Se olisi halunnut vielä nousta, mutta ei enää jaksanut eikä pystynyt. Lapset itkivät ja minä itkin, muut aikuiset onnistuivat paremmin nielemään kyyneleensä, mutta kova paikka se oli ihan kaikille, puhumattakaan hevosista. Ihan hirveän surullista, mutta kuuluu valitettavasti elämään. Alut ja loput, ilot ja surut. Toisaalta kuitenkin tuntuu, että viimeiseen vuoteen on kuulunut jo vähän liikaakin eläinystävien menetyksiä ja kuolemia.

 

 

 

 

Tänään oli viimeinen työpäivä ennen lomaa ja edessä on muutto.

 

Ja kuinka ollakaan, aika pian perässä tulevat myös vuohet ja hevoset, Blesen ja Karella. Tulevat minulle kesätöihin tonttia raivaamaan. Ehkä eivät kuitenkaan jäädäkseen, mutta kuka sitäkään tietää – minä en ainakaan tunnu tietävän enää mitään,  joten annan virran viedä.

 

Kirjoitin viime syksynä elämänpolusta:

Minulle tuo tarkoittaa sitä, että vaikka elämänpolullasi olisi minkälaisia mutkia, tietyt asiat kulkevat mukanasi tai tulevat eteesi yhä uudestaan. Ne oikeasti tärkeät asiat, ja asiat, jotka ovat osa elämänsuunnitelmaasi. Ne palaavat elämääsi jopa silloin, kun yrität jättää ne tietoisesti taaksesi. Ja kun kerran katsot taaksepäin, kaikista mutkista ja harhapoluista huolimatta huomaatkin kulkeneesi suoraan.”

 

Kun olin täällä ihan ensimmäistä kertaa käymässä syksyllä 2010, Blesen oli vielä tosi nuori ja ratsastin sillä ensimmäisen reissuni. Se nipisti silloin etuhampaillaan kämmenselkääni jättäen siihen pienen puolikuun muotoisen arven. Naureskelin, että Blesen löi omistusleiman kämmenselkääni.

Nyt kahdeksan vuotta ja aika monta muuttoa myöhemmin, saan pian taas herätä uudessa kodissani kuka muukaan kuin Blesen ikkunani takana. En ole sitä koskaan omistanut tai pakannut matkatavaroihini, mutta niin se vaan tuntuu seuraavan perässäni.

 

Elämä on ihmeellistä, eikö vain?

 

 

Oikein hyvää Juhannusta!

 

 

 


Hitaasti hyvä tulee 2

 

 

Kun tieto muutostani varmistui, niin ajattelin, että no nyt riittää ainakin blogiin päivitettävää. Riittäisihän sitä, mutta kun ei riitä aika, tai pikemminkin ehkä energia. Täällä on nautittu ihanasta helteisestä alkukesästä. Lämpötilat on paukutelleet monena päivänä yli kolmessakymmenessä. En ole valittanut kertaakaan, vaan nauttinut ihan täysillä, mutta kyllähän tuollaiset lämpötilat syö energiaa ja työtehoa.

 

Muutto siintää edelleen hamassa tulevaisuudessa, koska remontti ei etene aikataulussaan ( milloin ne etenee? ). Keittiöön asennetaan ”uutta”, käytettynä ostettua keittiötä. Se on ihan ok, niin pitääkin. Mutta tällaisessa palapelissä käy usein niin, että entiset pöytätasot ei sovikaan, ja pitää tilata uudet. Se kestää. Kun uudet tasot on saapuneet, todetaan, että ei niin hienoihin tasoihin voi asentaa naarmuista tiskipöytää. No tilataan uusi. Se kestää. Ollaan jo aika pitkällä, joten ehkä heinäkuun alkuun mennessä pääsen muuttamaan? Juhannusta tuskin vielä saan tuolla uudessa kodissa viettää.

 

Ystävä kysyi, että miten maltan odottaa. Oikeastaan ihan hyvin. Olen saanut rauhassa maalailla yläkerran makuuhuoneita. Suunnitella ja haaveilla. Jos talo olisi omani, tekisin remonttia varmaan suuremmalla pieteetillä. Paljon alkuperäistä on myös ”pilattu” vuosien varrella, mutta onneksi ei kaikkea. Ainakin ikkunalasit ovat aidot ja alkuperäiset ja saavat ulkomaailman mukavasti väreilemään.

 

Olen malttanut odottaa muuttoa myös sen takia, että inhoan ajatusta muutosta. En muuten, mutta ihan sitä konkreettista fyysistä muuttoa. Pelkkä ajatus pahvilaatikoista puistattaa. Raahaaminen ja kantaminen ei houkuta. Mutta kyllä se siitä taas sujuu.

 

Ja se puutarha. No. Siellä ei ole tapahtunut paljonkaan johtuen ihan siitä, että ei ole ollut vettä millä kastella. Olen saanut kerättyä sadevettä sen verran, että olen juuri ja juuri saanut lehtikaalit pidettyä hengissä. Ehkä yritän vielä kylvää jotain, ja toivon pitkää lämmintä syksyä. Onneksi siellä riittää nokkosia syötäväksi. Niilläkin pääsee aika pitkälle :).

 

***

 

Kirjoitin edellisen tekstin jo pari päivää sitten, mutta sitten en saanut haluamiani kuvia ladattua koneelle. Sitten tuli vatsatauti. Ja kunnon myrsky. Olen nukkunut vuorokauden ympäri tuulen ja sateen hakatessa ikkunoita. Nyt alkaa tauti tasaantua ja aurinkokin paistaa.

Kuvat eivät lataudu edelleenkään, mutta eipä tuo haittaa, laitetaan kuva, joka latautuu. Kuvassa mukana Blesenin uusi tyttöystävä Karella, kaunis liinakkoharja.

 

 


Saat sen mistä luovut

 

Täällä, niin kuin Suomessakin, kesä suorastaan rysähti niskaan. Siitä ei ole kauan, kun arvailtiin, josko lumet sulaisi juhannukseen mennessä, mutta paljon ei silloin tiedetty. Täällä on täysi kesä, vaikka juhannukseen on vielä melkoisesti aikaa.

 

Pitäisi raivata ja pakata täällä  kohta entisessä kodissa, maalata siellä uudessa ja sitten vielä yrittää saada sitä puutarhaakin aikaiseksi, enkä oikein tiedä, mistä alottaisi. Maalaamisia pitää sovitella puuseppien ja putkimiesten aikataulujen mukaan, puutarhatöitä hidastaa tällä hetkellä veden puute, ja näitä pakkaushommia… no, niitä hidastaa ainoastaan se, että ne huvittavat vähiten.

 

Asiat menevät kuitenkin eteenpäin, hitaasti mutta varmasti. Keittiö on nyt maalattu, lehtikaalin ja sellerin taimet istutettu ja pakkaamistakin ainakin suunniteltu ( olen kaivanut mainion Konmari- kirjan kirjahyllystä, hah ). Maalaaminen lämpötilan paukutellessa hellerajoja vaatii paljon vettä ja monia taukoja, joten tuossa verannalla on tullut istuskeltua.

 

Toisaalta tällainen hidas muutto ja osallistuminen remonttiin on tosi hyvä juttu. Talo tulee hyvällä tavalla tutuksi jo ennen muuttoa, ja muuttuu oudosta talosta kodiksi pikkuhiljaa.  Olen päivä päivältä vain enemmän innoissani ja enemmän kiitollinen tästä mahdollisuudesta. Kaikki ne asiat, joita pelkäsin ennen päätöksen tekemistä menettävät vähitellen otettaan, ja uskon yhä vanhvemmin, että just näin tämän kuulu mennä.

 

Eilen tuolla verannalla istuessani rekisteröin yhtäkkiä tikkaa muistuttavan kolkuttimen oven vieressä. Täsmälleen samanlainen meillä oli nimittäin kesäpaikassa, josta luopuminen Suomesta muuttaessani kovasti kirpaisi.  Mikä mahtaa olla yhteensattuman todennäköisyys? Ei nyt ihan hirveän suuri kuitenkaan.

 

Saat sen mistä luovut :).

 


Kun aika pysähtyi

 

Vuokraamani talon pihapiirissä on vanhempi mökki, joka on periaatteessa myös käytössäni – niin kuin kaikki pihan rakennukset. Ovi on ollut lukossa, enkä ole päässyt aikaisemmin sisälle. Olen suunnitellut siitä itselleni maalausateljeeta ja kaikkea mahdollista. Yrittänyt kurkkia ikkunoista.

Eilen ovi oli sitten auki ja pääsin vihdoinkin sinne sisälle katsomaan. Pysähdyin kuitenkin kynnykselle kuin seinään, ei sinne niin vain rynnätty. Piti sanoa ”God dag” ja melkein niiata. Tunnelma oli ihan käsittämätön. Aika oli pysähtynyt jonnekin kauas, kauas menneisyyteen.

 

 

 

 

 

 

Ensimmäinen ajatukseni oli, ettei täällä voi mitään tehdä, toisten kodissa. Ainakaan mitään ei saa muuttaa eikä mitään viedä pois. Kävelin ympäriinsä ja silittelin vanhoja seiniä. Tämä oli enemmän kuin museo. Elävä tila, jossa tunsi olevansa vieraana.

Tästä voi tulla korkeintaan meditaatiohuone. Mutta ei todellakaan mikään joogastudio buddha-patsaineen, vaan huone, jonka ikivanhalle kuluneelle penkille voi puutarhatöiden lomassa istahtaa levähtämään ja siirtyä hetkeksi kauas menneisyyteen. Sulkea silmänsä ja hengittää syvään.

 

 

Tässä mökissä on viimeksi asunut se kerran jo mainitsemani Katte-Marie. Vanha nainen, joka rakasti kissoja. Mutta ei siis 1800-luvulla, vaan hän asui tässä 1970- luvulle saakka.

Ei ihminen paljon tarvitse, meidät on vain huijattu uskomaan niin. Tupa ja makuukamari. Sänky ja pari tuolia. Pieni pöytä. Uuni ja takka. Muutama naulakko seinässä ja jokunen kissa. Siinä se.

 

Tässä tapauksessa kuvat eivät välitä tuota uskomatonta tunnelmaa edes sinne päin. Sydän melkein pakahtui tästä aarteesta.