Hevosten välisestä ystävyydestä

 

 

 

Heinäkuu oli taas omalta osaltani kiireistä aikaa. Kun muut lomaili, olin itse töissä, ja sitten oli vielä tämä vuotuinen eläintenhoitopesti. Hoitovastuu tosin lyheni viikolla suunnitellusta, joten se ei paljon rasittanut – oli oikeastaan pelkkä ilo.

Hevoset ovat siirtyneet kesälomalle sinne aikaisemmilta vuosilta tuttuun paikkaan ja vanha porukka on taas osittain koossa. On kolme vanhaa tuttua ja sitten nämä kaksi uudempaa rouvaa, Stjerne ja Vilja. On suorastaan liikuttavaa nähdä kuinka onnellisia varsinkin kaksi poikaa, Tinden ja Blesen, ovat jälleennäkemisestään.

Liikuttavaa oli myös se, miten onnellisia Tinden ja Juni ovat minun tapaamisestani – mehän emme talvisaikaan ole tekemisissä. Ei tarvitse hetkeäkään pohtia, että mahtavatko ne vielä muistaa ja mitä ne oikein ajattelevat. Korkeintaan miettivät, miksi tämä menee näin. Miksi ei voida olla aina yhdessä. Sitä mietin minäkin ja lähetän toiveeni universumille.

Ehkä vielä joku päivä.

Tuntuu ihan käsittämättömälle se, että vielä joku aika sitten oltiin virallisesti sitä mieltä ( ja jotkut varmasti edelleen ), että eläimet eivät kykene samanlaisiin tunteisiin kuin ihmiset. Miten vähän me ymmärretäänkään. Itse uskon, että eläimillä on vähintään yhtä syvät tunteet kuin ihmisellä, mutta niiltä puuttuu ego, ja se tekee niiden tunteista niin paljon puhtaampia.

 


Voihan puomi

 

Jos joku asia täällä Norjassa vähän ihmetyttää, tai suoraan sanoen mättää, niin ne ovat tietullit. Täällähän on sellainen systeemi, että jos vain johonkin rakennetaan vaikkapa tunneli, niin se rahoitetaan (ainakin osittain) autoilijoilta kerättävillä tietulleilla. Autoilu on täällä muutenkin kallista, mutta näiden tietullien ansiosta siitä tulee entistä kalliimpaa.

Tietullien hienona ideana ja perusteluna on rahoittaa, ja näin myös tehostaa ja nopeuttaa, uuden infrastruktuurin rakentamista, sekä toisaalta vähentää autoilua kaupunkien keskustoissa. Tuon jälkimmäisen hyväksyn ja voin ymmärtää. Kaupunkien keskustat eivät yksinkertaisesti vedä näitä nykyisiä automääriä. Eikä ilmanlaatu kestä. Mutta sitten tuo ensimmäinen. Täällä on tiet keskimäärin niin huonossa kunnossa, että en ihan tiedä, kuinka hyvin tuo idea mahtaa toimia.

Meidän kunnassa on se tilanne, että tänne rakennettiin pari vuotta sitten uusi tunneli. Kuntakeskus palveluineen jäi sinne toiselle puolelle sillä seurauksella, että nyt me joudumme maksamaan jokaisesta visiitistä sellaiset 80 nok (eli noin 8 euroa) ylimääräistä. Ne, joiden työpaikka sattuu olemaan siellä, joutuvat pulittamaan tuon saman summan joka työpäivä, ja verovähennyksiä alat saamaan vasta siinä vaiheessa, jos ajat sinne useammin kuin viisi kertaa viikossa. Harva tekee kuusipäiväistä työviikkoa.

Kohta valmistuu toinen tunneli, ja jos sitten haluan lähteä käymään lähimmässä vähän suuremmassa kaupungissa, tuleekin matkalle ylimääräistä hintaa lähemmäs 20 euroa. Bussi tulisi halvemmaksi jos niitä menisi vähän useammin. Ja suuremmalla kaupungilla tarkoitan paikkaa, jossa on LIndex, Biltema ja vähän muuta. Ei nyt mikään suoranainen city sekään.

Tämä on muuten asia, joka myös Norjassa matkailevan kannattaa ottaa huomioon. Puomi- ja lauttamaksut saattaavat pidemmillä autoreissuilla nostaa matkaan hintaa sadoilla euroilla.

 

 

Mutta ei tässä vielä kaikki. Myös lähes kaikilla pienemmillä teillä on ainakin se yksi puomi vastassa, ja aukaisu maksaa yleensä  sen 30 – 60 nok. Jos huono tuuri käy, niin puomissa on lukko, ja matkanteko loppuu siihen. Eli jos täällä haluaa lähteä ajelemaan vähän syrjemmälle, niin karttaa kannattaa tutkia tarkkaan ja huomioida ne pienet poikkiviivat. Vaikka jonnekin vaellusreitin alkuun menisi autotie perille, niin käytännössä matkanteko saattaa tyssätä jo viisi kilometriä ennen reitin alkua, ja kävelyreissulle tulla sellaiset kymmenen kilometriä lisää pituutta.

 

 

Meillä on ollut tapana käydä uimassa ja myöhemmin syksyllä marjassa läheisellä järvellä (kuvat). Sinne mennessä on ollut tietenkin puomi, joka on maksanut sellaiset 40 nok suntaansa, tai vaihtoehtoisesti on voinut ostaa vuosikortin 400 kruunulla. Nyt siihen on rakennettu hienompi automaattipuomi, jonka rakennus tietenkin rahoitetaan puomimaksuilla, jotka nousivat yllättäen 75 kruunuun. Eli lähes 8 euroa reissu. Sillä tiellä oli muuten se kuoppa, jossa rikoin autoni.

Nykyiset vuokraisäntäni ovat maanomistajina ainakin osittain vastuussa tuosta uudesta puomista, ja pääsinkin kertomaan asiasta mielipiteeni. Sanoin, että koska maksu on tuplaantunut, en periaatteessa suostu maksamaan tuota korkeaa hintaa. Että pitäkää mustikkanne. Poimin ne muualta tai ostan kaupasta – saan halvemmalla.

Eivät suuttuneet, tai voineet suuttua, koska olivat juuri pyytäneet minua hoitamaan eläimiään kesälomansa ajan, hah. Ehkä saan palkaksi vuosikortin tuolle tielle.

Joku voisi tässä kysyä, että entäs ne öljyrahat? Mihin niitä käytetään? Sitä minäkin aina ihmettelen.

 

Mutta muuten Norja on ihana maa, ainakin noin pääsääntöisesti. Plussan puolella ollaan reilusti, tietulleista ja muutamasta muusta jutusta huolimatta.

 

 


Elämää kielipuolena

 

Sopivasti loman alla ajoin auton kuoppaan (joita täällä muuten riittää) ja siitä alkoi hankaluudet. Sen seurauksena vietin lomastani aika monta tuntia istuen autokorjaamolla ja lomarahatkin menivät sitten sinne, niin että ei tarvinnut miettiä, että minnehän lähtisi ajelemaan. Tuli lähiloma.

Kun naisena yrittää selittää autokorjaamon pojille, mikä autossa oli vikana (jos se vika on vähän epämääräinen), niin siinä joutuu kyllä aina omalle epämukavuusalueelle. Ja sitten kun sen saman tekee norjaksi, niin voitte vaan kuvitella. Piti etukäteen katsoa sanakirjasta, että mitä on nitinä ja natina, kolina, nykiminen ja kirskuminen. Ja tietenkin ne auton eri osat.

Norjalaisilla on kyllä onneksi hyvä pokka. Jos oltaisiin italiassa, niin ihan taatusti olisin saanut aika monta kertaa nähdä silmien pyöritystä ja kuulla ”MAMMA MIA!”, mutta onneksi ollaan Norjassa ja norjalaiset ovat kohteliaita. Itseäni tosin tuppaa aika usein naurattamaan, ja taatusti naurattaa norjalaisiakin sitten kahvihuoneessa.

 

 

Olin aikoinani vuoden Ruotsissa lastenhoitajana. Asuin silloinkin ihan maalla, ja kun elettiin aikaa ennen kännyköitä ja facebookeja, niin se oli melkoinen kielikylpy. Kun ei ollut iltaisin muuta tekemistä, niin luin koko perheen kirjahyllyn läpi. Perheen lapset pitivät huolen siitä, että oli lausuminen kohdillaan. Vuoden kuluttua ulos pullahti sujuvasti ruotsia puhuva nuori nainen, ja jostain kumman syystä se kielitaito on säilynyt kaikki nämä vuodet, vaikka en Ruotsissa ole sittemmin asunutkaan.

Muutin Norjaan vähän samanlaisin odotuksin. Oli helppo päästä alkuun, kun norjalaiset ymmärtävät ruotsia ja itsekin ymmärsin ruotsin pohjalta norjaa aika hyvin. Ajattelin, että vuosi siinä ehkä menee, ja sitten norja sujuu jo ongelmitta, mutta ei se nyt ihan niin mennytkään. Nyt viisi vuotta täällä asuttuani, puhun edelleen aika lailla ruotsia. Välillä ihmettelen, mistä ihmeen mielen arkistoista monet vaikeatkin sanat tulevat mieleeni ruotsiksi. Siis kielellä, jota olen käyttänyt aktiivisesti viimeksi noin 30 vuotta sitten. En tajua.

Itselleni on koitunut siunaukseksi se, että en pelkää vieraalla kielellä puhumista ja kieli ei yleensä mene solmuun, niin kuin monella suomalaisella tuntuu menevän, vaikka osaisi kieltä kuinka hyvin. Puhun siis sujuvasti väärin, ja nykyään joudun työssäni myös kirjoittamaan, sujuvasti väärin sielläkin. Mutta kollegani vain totesi, että kyllä hän ymmärtää oikein hyvin, mitä tarkoitan.

No, tämä on tietenkin yksi niitä asioita, joita pitäisi tehdä. Pitäisi oikein opiskella norjaa. Olen luottanut vain tähän kuuntelemalla ja lukemalla oppii metodiin, mutta se ei oikein tunnu riittävän. Kieli ja puhuminen ovat minulle niin tärkeitä asioita, että välillä ottaa päähän, kun en ole oppinut norjaa kunnolla. Olen aloittanut aika monta nettikurssia ja ostanut oppikirjojakin, mutta sitten ne aina jää. Kun sitä pärjää ihan hyvin, niin motivaatio ei oikein riitä itsenäiseen opiskeluun.

 

 

Mutta tässä, ihan niin kuin monessa muussakin asiassa, pelko on se suurin este. Pelko siitä, ettei osaa, tai että munaa itsensä. Pelko epäonnistumisesta tai että joutuu naurunalaiseksi. Ja toisaalta tällaisen pelon paras selättäjä on huumori ja se, että osaa nauraa itselleen. Voi sitten nauraa yhdessä muden kanssa. Koska eihän se ole niin vakavaa. Me kaikki ollaan vain ihmisiä ja erehtyväisiä. Tärkeintä on, että yrittää. Siitä pelosta huolimatta.

 

Kuvat ovat lähilomaltani naapurin puutarhasta. Sinne pääsee kävellen.

 

 


Kesäkuulumisia 2

 

Viime kirjoituksesta on hujahtanut lähes kuukausi ja ainakin puutarhatöiden osalta se on mennyt vähän kesää odotellessa. Täällä on koettu useamman päivän kaatosateita ja lähes hallaöitä. Välillä on joutanut oikein työstämään ajatusta siitä, että mitä se pohjoisen kesä nyt oikein tarkoittaakaan. Aika monet kesän reunaehdot ovat nimittäin täyttyneet: on valoisia öitä, on vihreyttä ja vehreyttä, on linnunlaulua ja kukkivat tienpientareet. Mutta sitä kesäistä lämpöä ei ole juurikaan ollut.

 

 

Vein oikein tuolin tuonne kasvimaan reunalle, että voin siellä sitten kitkemisen lomassa lepuuttaa väsynyttä selkääni, mutta sille tuolille ei ole ollut hirveästi käyttöä. Edes rikkaruohot ei kasva. Eikä siellä olisi edes tarennut istuskella. Aika monet istuttamani siemenet ovat joko uineet kaatosateiden aiheuttamien tulvien mukana muualle tai uponneet multaan – siitä huolimatta, että olivat silloin vielä harsokankaan alla suojassa. Ne, jotka ovat sinnitelleet pieniksi taimen aluiksi, ovat punertuneet kylmästä.

 

 

No, joku viisas on kerran todennut, että jokainen puutarhatarina on tarina myös siitä, mikä ei onnistunut – niin tänäkin vuonna. Lehtikaalit porskuttaa kuitenkin harson alla viimevuotiseen tyyliin, ja jos tässä nyt jonkinlainen pieni lämpöaalto saataisiin niskaan, niin saattaa siellä joku muukin vielä inostua kasvamaan. Ja jos ei, niin ainakin luonnon itse istuttamat ja hoitamat niittykukat kukoistaa. Suunnitelmissa onkin lähteä nokkoseen ennen kuin pääsee mustikkaan.

 

 

Tarkoitus ei ole siis valittaa, kunhan raportoin. Kaikesta huolimatta kesä on tuntunut kesälle ja tämä ensimmäinen lomapätkä lomalle. Juhannusviikonloppu meni taiteillessa oikein opettajan ohjauksessa. Olen onnellinen.

Lomalukemisena on kirjahyllystä löytynyt Anthony de Mellon ”Havahtuminen” ja sitä voin suositella lämpimästi teillekin. Se on henkinen (vai hengellinen) elämäntaito-opus, jota lukiessa on saanut nauraa makeasti ääneen jo monta kertaa. Niin oivaltavasti ja terävästi siinä kuvataan tätä ihmisen olemisen hulluutta.

Sitä ei kannatta kuitenkaan ahmia kokonaan yhdellä kertaa, vaan kappale kerrallaan. Kappaleet ovat sopivan lyhyitä, että ehtii aina sadetta karkuun sisälle, hah. No tänään paistaa aurinko ja on ihanan kesäinen päivä. Nautitaan siitä. Ja puutarhassa tai kasvimaalla voi taas muistella Aale Tynin ihanaa runoa. Ei tämä ole niin vakavaa. Ei edes puutarhanhoito.

 

Puutarhurin laulu

Minä kylvän vihreän nurmikon, joka kasvaa apilaa;
ja vehmaalta tuoksuu tarhassa, kun tuuli puhaltaa.
Älä huolehdi turhaan tarhuri, saat siemenet itämään.
Voikukkia kasvaa varmasti ja vaikka et kylväkään.

 

Minä ruusun istutan tarhaani, jalon, vahvarunkoisen.
Ja kun ruusu nuppunsa aukaisee, koko päivän iloitsen.
Älä huolehdi turhaan tarhuri, saat ruususi kasvamaan.
Ja sen piikit tunnet varmasti, jos kukka ei puhkeakaan.

 

Ja lintulautoja joukoittain panen puihin korkeisiin, 
kun linnut aamulla laulavat, minä herään säveliin.
Älä huolehdi turhaan tarhuri, jos lähtevät laulajat.
Niin harakat saapuvat varmasti ja ne puissasi nauravat.