Perspektiiviä hakemassa

 

 

 

 

 

 

Olin eilen vakaasti päättänyt tehdä keittiössä perusteellisen siivouksen. Olin päättänyt, että vaikka kuka ehdottaisi mitä ja pyytäisi vaikka mihin, en lähtisi. Nyt pysyisin päätöksessäni. Olen nimittäin toisinaan melkoisen impulsiivinen toimissani, ja asiat jäävät usein kesken. Varsinkin vähän epämieluisat sellaiset.

Iltapäivällä kesken jääkaapin pesun tuli puhelu ystävältä: mitä jos kivettäisiin tuonne omalle vuorelle? Ei tarvinnut kauan miettiä, tai oikeammin en miettinyt varmaan ollenkaan. Jääkaapin pesu jä kesken, ovi kiinni ja vaatteiden vaihtoon. Oli nimittäin vähän kiire, että ehdittäisiin tehdä reissu ennen iltahämärää. Se siitä päätöksestä ja keittiön siivoamisesta.

No, olen yleensä kivennyt tuonne lähivuorelle ainakin muutaman kerran vuodessa, mutta tänä vuonna se on jäänyt väliin. Olen sitä kyllä suunnitellut, mutta sitten nousu on vaan alkanut tuntua liian jyrkältä, tai väliin on tullut jotain muuta tärkeämpää. Jos en nyt olisi lähtenyt, niin sitten se olisi varmaan jäänyt kokonaan tältä vuodelta.

En ole ollenkaan huippukunnossa, joten nousu meni vähän veren maku suussa. Ei tuo nyt mikään hirveän korkea vuori ole, tai edes erityisen pitkä nousu, mutta melkoisen jyrkkä. Siinä mennään kuitenkin reilu tunti suht jyrkkään ylämäkeen, ja kyllä se äkkiseltään tekee tiukkaa. Kun päässä alkoi surista, niin sitten piti pitää taukoa. Mutta jaksoin, koska tiesin, miten palkitseva reissu on kyseessä. Ja koska oli toinen tsemppaamassa.

Ollaanhan me sitä paitsi tehty toi reissu kerran lähes metrisessä hangessakin… Tosin silloin meni kolme tuntia.

Mutta olihan se taas hienoa! Ihana endorfiinihumala yhdistettynä noihin maisemiin. Olen enenkin todennut, että vuorella  ja meren rannalla seisomisessa on jotain samaa: asiat menevät oikeisiin mittasuhteisiin ja sitä tuntee itsensä hyvällä tavalla pieneksi. Kokemuksessa on jotain puhdistavaa.

Sama euforia on jatkunut vielä tähänkin päivään. Jääkaappi on nyt pesty, mutta muuten keittiön suursiivous jatkuu sitten joskus. Impulsiivisuus ei ole usenkaan hyvä asia, mutta spontaanius usein on. Ja tämä reissu menee nyt spontaaniuden piikkiin.

 

 


Ihana Rooma 4

 

 

 

 

 

 

 

Ne, jotka ovat seuranneet blogiani jo pidempään, tietävät, että Rooma on minulle SE juttu. Kaupunki, johon palaan aina uudestaan. Yleensä näin syksyllä. Tänä vuonna reissu jää väliin ja se tuntuu melkein fyysisenä kipuna, mutta joskus näin. Nyt ei vain onnistunut. Mutta vaikka ei tule jokasyksyistä reissua, niin tulee jokasyksyinen Rooma-postaus. Kuviahan mulla riittää.

Tiedän, että Rooma jakaa ihmisiä. Joillekin se näyttäytyy vain likaisena ja meluisena turistirysänä, mutta sitten on meitä, jotka kaupunki onnistuu lumoamaan kaikista ongelmistaan huolimatta.

Kun syksyinen matka jää nyt tekemättä, niin olen miettinyt, että mitä kaipaan eniten? Mitä on ne hetket, jotka muistan? Mikä Roomassa oikein on se juttu juuri minulle?

Tein pienen listauksen, joka on a) hyvin subjektiivinen. Se on oma kokemukseni, ja b) Se on kirjoitettu turistin lomamoodista käsiin. Arjessa asiat näyttäytyisivät varmasti erilaisina.

 

Kerroksellisuus

Historian aikakaudet ja eri kerrokset ovat läsnä ihan kaikkialla ja koko ajan. Rooma on todellakin ikuinen kaupunki. Ystäväni kysyi kerran, että mistä liikkeestä ostin huivini. ”Se liike on siellä, missä Julius Caesar murhattiin. Et tu Brute, sinäkin Brutukseni – tiedäthän.”  Vitsailin, mutta se oli myös ihan totta. Kauppa oli todellakin aukiolla nimeltään Largo di torre Argentina, ja siellä Caesarin uskotaan kohdanneen loppunsa, Tarkemmin Pompeiuksen teatterissa, jonka rauniot siellä edelleen on näkyvissä. Vain Roomassa!

Roomalaiset

Ihanat roomalaiset, jotka yrittävät sietää meitä miljoonia ja miljoonia turisteja, jotka rynnivät heidän kotikaupunkiinsa ympäri vuoden. He käyvät töissään ja hoitavat arkiaskareitaan turistimassojen keskellä. Mieleeni tulee roomalainen mies, joka ajeli polkupyörällään, huivi olkapään yli heitettynä, lauloi, ja väliin huuteli ”Mi scusi !” edessään törmäileville turisteille. Ystävällisesti, ei ärtyneesti. Oma kokemukseni onkin, että roomalaiset ovat pääosin pitkäpinnaisia ja ystävällisiä. Ylpeitä, mutta ystävällisiä, vaikka elämä Rooman historiallisessa keskustassa ei taatusti ole pelkästään helppoa ja mukavaa.

Äänet

Se tunne, kun on asettunut vuokraamaansa asuntoon ja avaa ikkunat. Kirkonkellot, astioiden kilinä, laulu, puhe, riitely, skootterien äänet, kissojen naukuminen. Joku voi kokea sen hermostuttavana, mutta itse koen sen ainoastaan ihanana ja elämänmakuisena. Roomasta voi olla montaa mieltä, mutta ainakaan se ei ole hajuton, mauton ja väritön. Eikä äänetön. Rooma on kaupunki, jossa todellakin virtaa prana, elämänenergia.

Ruoka

Roomassa voi syödä edullisesti ja hyvin. Toki siellä on voi saada myös erittäin huonoa ja kallista ruokaa, joten kannattaa todellakin vähän suunnitella syömisiään, mutta kiitos internetin, se on nykyään aika helppoa. Toisaalta kulman pienestä leipäpuodista voi ostaa pizzapalan, joka vie kielen mennessään, eikä muista koskaan syöneensä mitään niin hyvää.

Kylämäisyys

Rooma ei tunnu suurkaupungilta, vaan joukolta pieniä kyliä. Ihmiset asioivat samoissa pienissä liikkeissä ja syövät samoissa ravintoloissa ja tuntevat toisensa. Rooman historiallinen keskusta on myös aika kompakti, ja periaatteessa kävellen pääsee joka paikkaan – usein se on myös lähes ainoa tapa liikkua kapeilla kujilla. Toki se vaatii hyviä kenkiä, mutta ihan peruskuntoiselta liikkuminen onnistuu. Ja aina voi pysähtyä lepäämään johonkin kaupungin ravitoloista ja kahviloista. Tai ostaa jäätelön. Tai mennä…

Kirkot

Roomassa kirkkojen ovet ovat periaatteessa lähes aina auki (ei ehkä öisin), ja kirkot ovat loistava paikka lepuuttaa väsyneitä jalkojaan tai melussa ja tungoksessa väsynyttä mieltään. Itse menen usein kirkkoon istumaan ja hiljentymään. Jos taide kiinnostaa, niin varmaan jokaisessa roomalaisessa kirkossa löytyy myös mittaamattomia taideaarteita. Siksi ihmettelenkin miten roomalaiset voivat pitää kirkkonsa aina auki, mutta täällä pohjolassa se on ilkivallan takia mahdotonta?

Käsityöläiset

Rooma on täynnä pieniä puoteja, joissa käsityöläiset tekevät juttujaan. Kuka kultaa kehyksiä, kuka entisöi, kuka piirtää ja kuka korjaa huonekaluja. Roomassa on myös huomattavan paljon pieniä, ihania kirjakauppoja. Siellä puheet kivijalkakauppojen häviämisestä tuntuvatkin kaukaiselta. Ei näillä puodeilla varmaankaan rikastu, mutta ilmeisesti ne elättävät omistajansa. Toivottavasti jatkossakin.

 

 

 

Omat vinkkini Roomaan menijöille:

– Älä ahnehdi. Jokaista nähtävyyttä ei kannata ahtaa samaan lomaan. Silloin omat Rooma-kokemuksesi saattaa muodostua pääosin turistimassoista, jonoista ja huonosta ruoasta.

– Tutustu ruokapaikkoihin vähän etukäteen. Muuten vaarana on, että sorrut nälkäisenä jonkun sisäänheittäjän houkutuksiin ja syöt surkeaa ruokaa kalliilla hinnalla. Voit juoda aperitiivin tai kahvin kuuluisan aukion reunalla, mutta ravintola kannattaa valita vähän syrjemmästä. Tai ainakin kulman takaa.

– Hanki hyvä opaskirja ja lue sitä  ainakin jos haluat mennä katsomaan nähtävyyksiä. Surffaile netissä. Lue Rooma-aiheisia blogeja ja tutki vaikka TripAdvisoria. Tutustu kohteisiin  etukäteen. Mihin aikaan ja minä päivänä mihinkin kannattaa mennä, ja mistä portista kannattaa mennä sisään. Saatat säästä paljon aikaa ja hermoja. Kannattaako ehkä ostaa oma opastettu kierros ja maksaa vähän enemmän.

-Uskalla eksyä. Roomassa kannattaa aina myös eksyä ja mennä mihin nenä näyttää. Unohtaa kartta. Aika nopeasti sen huomaa, jos kannattaa kääntyä.

– Älä keskity epäkohtiin. Jos alat tuijottamaan roskia ja likaisuutta, näet vain sitä. Jos keskityt turistikrääsään, näet vain sitä. Jos keskityt ihmisten töykeyteen ja epäkohteliaisuuteen, näet vain sitä, ja vedät sitä myös lisää puoleesi. Roomassa on epäkohtansa, mutta yritä nähdä niiden läpi.

– Ja tärkein: unohda suorittaminen. Pysähdy ja nauti. Varaa aikaa vain istumiseen. Nauti äänistä, tuoksuista, ihmisistä, ruoasta, jäätelöstä. Juostessa se oikea ja todellinen Rooma saattaa nimittäin jäädä kokematta.

***

Jos Rooma kiinnostaa, käy kurkkamassa hyvä suomenkielinen Rooma-aiheinen blogi Näkymiä Vihreältä kukkulalta

Jos jollain on muita hyviä blogivinkkejä, niin vinkkaa kommenteissa!

 


Kasvimaakatastrofi 2

 

 

Olen tässä odotellut tuulista poutapäivää, että voi nostaa sipulit maasta. Niiden olisi hyvä kuivahtaa tuulessa ulkona. Luovutin ja kävin hakemassa ne tuohon ruokapöydälle paperin päälle kuivumaan – ehdin juuri ennen sadetta.

Tämä olisi katovuosi, jos elämä olisi omista viljelyksistä kiinni. Nyt tämä on  vain kasvimaakatastrofi.

Laitoin tänään kasvimaan alustavasti talviteloille, ja olisi itkettänyt jos ei olisi naurattanut. Kyllä sitä taas miettii, että mitä ihmeen järkeä tässä on? Ainakaan näissä viljelyksissä tuolla pellon laidassa. Kuten kuvista näkee, olen luovuttanut jo aikoja sitten ja kitkeminen on jäänyt. Ei huvittanut kitkeä penkkejä, jossa mikään ei kasvanut.

Lähestulkoon kaikki epäonnistui, mikä enemmän mikä vähemmän. Aika moni juttu totaalisesti. Yleensä takuuvarma mangoldi ei kasvanut ollenkaan, eikä tilli. Punajuuret eivät itäneet ja Uuden-Seelannin pinaatti jäi minikokoiseksi. Lehtikaalit kasvoivat, mutta vähän nihkeästi, ja niistä iso osa jäi hailakan vihreäksi. Niitä ei huvita syödä. Kesäporkkanoista toinen lajike ei itänyt ollenkaan ja se toinen rivi – no ne on edelleen pikkurillin kokoisia.

 

 

 

 

 

Korjasin ”sadon”, eli kävin hakemassa vähän lehtikaalia, muutaman pienen sipulin ja jokusen härkäpavun. Kesäporkkanat olivat edelleen pikkurillin kokoisia, joten saivat jäädän vielä maahan. Kesäkurpitsa on ollut ainoa menestyjä, ja niitä olen syönyt useampaan otteeseen tässä kesän kuluessa.

Mikä sitten meni pieleen?

No ensiksi sää. Kun kylmän toukokuun jälkeen sain lopulta siemenet maahan, tuli monta päivää kestänyt kaatosade, joka upotti pienet siemenet mutaan (multa siis muuttui mudaksi) – kasvuharsosta huolimatta. Kylmä ja kurja sää jatkui koko kesäkuun, ja kun heinäkuussa tuli muutamia kauniita päiviä, niin silloin meitä ilahdutettiin yöpakkasilla. Kasvu ei yksinkertaisesti alkanut.

Toinen ongelma oli ilmeisen huono maa. Kun viljelee tuolla pellon laidassa ja joka vuosi eri kohdassa, niin ei ole mitään takuita maan laadusta. Tuolla vaikutti olevan erityisen köyhää. Toisaalta ei nuo takapihallani olevat kasvulaatikotkaan mitään menestystarinoita olleet, vaikka niissä ongelmana ei kyllä ollut maan laatu. Kai täällä oli vain surkea vuosi.

Nyt sitä tietenkin ajattelee, että ei ikinä enää. Olkoon.

 

Kunnes se ensimmäinen siemenluettelo ilmestyy postilaatikkoon siinä joulun välipäivinä.

Miksi sitten vaivautua?

– Koska kasvimaan suunnittelun voi aloittaa jo heti joulun jälkeen ja siinä saa elää kevättä ja kesää jo vähän etuajassa. Lukiessa puutarhakirjoja, tilatessa siemeniä ja sitten vähän myöhemmin pienten ikkunataimien kanssa nysvätessä mieli on kesässä vaikka ulkona pyryttäisi lunta.

– Koska maan muokkaus, lapion kanssa heiluminen ja siementen ja taimien kanssa värkkääminen kädet ja naama mullassa on vaan niin kivaa ja terapeuttista.

– Koska kitkeminen on hyvää meditaatiota.

– Koska itse kasvatettu nyt vaan maistuu erityisen hyvältä.

Koska mullan mikrobit pitävät meidät terveinä.

– Koska sitä on vähän hullu. Puutarhahullu.

– Ja koska parhaimmillaan se on niin hirveän palkitsevaa. Ja entistä palkitsevampaa se on, kun väliin tulee näitä katastrofivuosia. Silloin voi katsella vanhoja valokuvia ja muistuttaa itseään, että kyllä minäkin olen joskus osannut ja onnistunut. Nyt oli vain huono vuosi.

 

 

”Jokainen tarina puutarhasta, on myös tarina siitä, mikä ei onnistunut”

 


Terveisiä pilven alta

 

 

 

 

 

 

Terveisiä täältä pitkän pilven alta. Rannikkoseutuja on hellitty auringolla, lämmöllä ja upeilla syyskeleillä, mutta me täällä keski-Norjassa olemme jämähtäneet suuren pilven alle jatkuvalta tuntuvaan tihkuun, sumuun ja pimeyteen. Puolukat on edelleen poimimatta ja sipulit nostamatta, koska joka päivä sataa tihuuttaa. Ihan joka päivä jo ainakin kaksi viikkoa. Enemmänkin. Huoh. Marraskelit alkoivat vähän turhan aikaisin.

Mainitsin edellisessä postauksessa Norjaan ja norjalaisiin liittyvät usein hyvinkin osuvat stereotypiat. Oma työpaikkani on n i i n norjalainen, että joskus naurattaa. Ruohokattoiset hirsimökit, vuoristomaisemat ja lampaankellojen kilkatus. Eikä vähimpänä punaposkiset työntekijät urheiluvaatteissaan.

Työskentelen entiselle maatilalle perustetun psykiatrisen klinikan yhteydessä. Niin kuin kaikilla vähänkin suuremmilla maatiloilla, myös tällä entisellä maatilalla on ns. seter,  jonne aikoinaan vietiin karja kesälaitumelle. Lampaita sinne viedään edelleen kesäisin, mutta ne saavat pärjätä pääosin omin nokkinensa. Mikäli seteriin viedään lehmiä tai vaikkapa vuohia, pitää siellä olla myös joku, joka lypsää ja käsittelee maidon.

Yleensä nämä seterit ovat kaukana ja korkealla tunturissa, vaikean matkan päässä. Niin tämäkin. Tätä meidän klinikkamme seteriä, niin kuin nykyään niistä suurinta osaa, käytetään pääosin vapaa-ajan mökkinä. Se on potilaiden ja jossain määrin myös henkilökunnan käytössä. Pääsin käymään siellä nyt ensimmäistä kertaa, kun vein sinne yhden asukkaamme mutamaksi päiväksi mökkeilemään ja etsimään kolmea kadonnutta lammasta.

Oltiin korkealla puurajan tuntumassa, mutta seteriltä yleensä avautuvat upeat maisemat ja hieno maaruska jäivät nyt sumun takia näkemättä. Sumu teki paikasta kuitenkin uskomattoman mystisen. Se oli kuin suoraan jostain kansallisromanttisesta maalauksesta. Yksi Norjan hienouksia on, että täällä on säilynyt niin paljon vanhoja rakennuksia ja pihapiirejä – mielestäni paljon enemmän kuin Suomessa.

Täällä sade näyttäisi säätiedotusten mukaan jatkuvan ainakin viikonlopun yli. Toisaalta se on ihan ok, koska metsään ei paljon uskalla mennä – hirvenmetsästys alkoi viime maanantaina ja metsästäjät ovat vielä sen verran alkukiihkon sokaisemia, että siinä saattaa mennä yksi hirvi ja marjanpoimija sekaisin. Metsästäjät sanovat tosin itse, että tietävät kyllä mitä tekevät, mutta sain juuri töissä kuulla tarinan, jonka mukaan ratsastajalta oli ammuttu hevonen alta…

Hyvää viikonloppua!