Luomisen tuskaa

Elisabeth Gilbert kirjoittaa kirjassaan ”Big Magic, uskalla elää luovasti” kahdesta erilaisesta ihmistyypistä: laiskasta perfektionistista ja ahkerasta huithapelista. Tunnistin itseni heti tuosta ensimmäisestä, eli laiskasta perfektionistista, ja naurahdin ääneen löytäessäni itseni kirjan sivuilta. Oli nimittäin sen verran osuva määritelmä.

Laiskuus ja perfektionismi samassa paketissa; siinä on Gibertin mukaan kaksi ankeuden ja kurjuuden olennaista ainesosaa. Auts.

 

 

No, onneksi en ole perfektionisti kaikilla elämänalueilla, enkä aina laiskakaan, niin elämä ei ole pelkkää kurjuutta, mutta olen kyllä noita molempia mitä luovuuteen tulee. Oli kyse sitten maalaamisesta, kirjoittamisesta tai vaikkapa tästä blogin pitämisestä – luova prosessihan tämäkin on.

Ei toki niin, että pyrkisin täydelliseen blogiin tai kuvittelisin sen edes olevan mahdollista, kaukana siitä, mutta silti pyrkimys johonkin epämääräiseen täydellisyyteen, loputon viilaus ja tunne siitä, että ei ole koskaan tarpeeksi hyvä, estää kyllä tehokkaasti kaikenlaisen luovan työskentelyn. Puhumattakaan siitä, että siinä äkkiä katoaa myös tekemisen ilo ja rentous.

Täydellisyyden tavoittelu estää Gilbertin mukaan ihmisiä paitsi tekemästä työtään valmiiksi – mutta mikä vielä pahempaa, se estää edes aloittamasta. Ei kannata, kun lopputulos ei ole kuitenkaan täydellinen. Ehkä se laiskuuskin on aika usein vain kätkettyä epäonnistumisen pelkoa?

 

 

Gilbert toteaa mielestäni tosi osuvasti, että perfektionismi on pelkoa, joka yrittää olla elegantti vaikka on kauhuissaan. ”Sillä kiiltävän pintansa alla perfektionismi on vain syvää eksistentiaalista ahdistusta, joka sanoo yhä uudestaan: ”En ole tarpeeksi hyvä enkä tule koskaan olemaankaan.”

Ei kyse ole lopultakaan siitä, että sen oman työn tai tuotoksen pitäisi olla täydellinen, vaan siitä, että työnsä kautta paljastaa sen, että ei itse olekaan tarpeeksi hyvä. On ehkä vain keskinkertainen ja ihan tavallinen. Ja tämän kauhean paljastumisen pelossa on helpompi jättää kokonaan tekemättä.

 

 

Olen ehtinyt lukemaan elämässäni aika monta kirjaa, artikkelia ja juttua. Käymään aika monta mielenkiintoista keskustelua ja opiskelemaan monenlaista. Ikää ja viisauttakin on kertynyt. Mutta silti edelleen tulee vastaan uusia oivalluksia. Se on oikeastaan aika hienoa.

On mahdollista, että nämäkin asiat ovat tulleet vastaan jo aikaisemminkin, mutta vasta nyt aika on kypsä jonkinlaiselle ahaa-elämykselle. Mieli on nimittäin vähän kun tuo kasvimaa. Voihan sinne siemeniä heitellä jo nyt, mutta ei ne sieltä mihinkään lähde itämään tai kasvamaan  ennen kuin olosuhteet on sopivat. Eikä jokainen siemen idä koskaan.

 

 

En ole ihan varma mitä mieltä olen näistä kaikista elämäntaito-oppaista, joita riittää nykyään joka lähtöön, mutta toisaalta, jos kirjasta nousee edes yksi tärkeä oivallus, niin ehkä se on ollut lukemisen arvoinen? Ehdottomasti paras opettaja on tietenkin elämä itse, mutta joskus pitää vääntää rautalangasta. .

Vaikka olin aluksi vähän skeptinen, niin Elisabeth Gilbertin kirja on herättänyt paljon ajatuksia, ja siitä riittää ammennettavaa varmaan jatkossakin.. Ei ollenkaan turha lukukokemus, pikemminkin hyvin vapauttava sellainen, ja sopii jokaiselle oman luovuutensa kanssa tuskailevalle.

 

 

Ihmisten tarve pyrkiä täydellisyyteen on kyllä melkoista suuruudenhulluutta. Tässä maailmassa ei täydellisyyteen nimittäin pääse kuin yksi: luoja, luomakunta, jumala, universumi tai miten nyt kukakin tätä suurta mysteeriä kutsuu.

Täällä satoi viime torstaina niin paljon, että joki tulvi yli uomiensa ja joka paikassa kohisi. Sateen loputtua nousi sumu, ja luonto tarjosi maagisen näytöksen. Tuolla rannassa oli niin kaunista, että kyllä veti taas nöyräksi ja hiljaiseksi. Siellä oli täydellisen kaunista. Mutta ei luonto sitä varmaan miettinyt.

Voi kun sitä oppisi olemaan ahkera huithapeli ainakin kaiken luovan tekemisen suhteen. Vaikka usein hoetaan, että ei se määrä vaan laatu, niin joskus voisi olla ihan fiksua keskittyä enemmän siihen määrään, ja luottaa, että kyllä se laatukin sieltä tulee. Joukosta voi löytyä vaikka mitä timantteja. Sitä paitsi harjoitus tekee mestarin.

Ei se ole niin justiinsa. Pääasia, että on kivaa eikä mene suorittamiseksi.

Jätetään täydellisyys universumille.

 


Yksi onnen avaimia, hyväksyminen

Yksi onnellisuuden avaimia on se, että hyväksyy asiat sellaisena kuin ne ovat ja tulevat. Myös negatiiviset. Niin kuin vaikka tämän kymmensenttisen uuden lumen, joka on tänään leijaillut taivaalta peittäen niin vaaleanvihreät koivut, kuin sini- ja valkovuokotkin (kuvat eivät ole tältä päivältä).

 

 

Sitä pitää yrittää tietenkin muuttaa asioita, joihin voi vaikuttaa, mutta muuten hyväksyä asiat sellaisena kuin ne ovat. Joitain asioita vastaan nyt vaan on ihan turha pullikoida.

Omana (kaukana häämöttävänä) tavoitteena on, että oppisin ottamaan asiat vastaan arvioimatta tai arvottamatta niitä liikaa negatiivisiksi tai positiivisiksi.  Jos nimittäin asennoidumme johonkin asiaan kovin negatiivisesti, ei se ainakaan helpota sen ratkaisemista.

Molemmat, sekä tuo hyväksyminen että arvostelemattomuus, ovat muuten aika keskeisiä juttuja mindfullnessissa eli hyväksyvässä tietoisessa läsnäolossa. Ei helppoa, mutta taito, ja sellaisena ihan mahdollista oppia.

Hyvä harjoitus: kun seuraavan kerran tapahtuu jotain, minkä koet negatiivisena, kuten vaikka kaadat kahvikupin tai maitolasin. Yritä hengittää syvään, suhtautua asiaan täysin neutraalisti ja toimia. Enkä tarkoita tässä, että yrität suhtautua positiivisesti, vaan nimenomaan täysin neutraalisti. Asiana, joka pitää hoitaa.

Koska faktahan on se, että jos jokin asia on tapahtunut, niin se on tapahtunut. Voimme raivota, polkea jalkaa, itkeä tai huutaa, mutta se ei muuta tapahtunutta. Ainoa asia mihin voimme vaikuttaa, on oma asennoitumisemme.

 

 

Tässä samalla voi vielä kerran toivottaa sinut tervetulleeksi näille uusille sivuilleni. Sain nämä tarpeeksi valmiiksi, joten päätin tehdä muuton nyt heti. Tällainen täydenkuun hetki on hyvä hetki aloittaa jotain uutta. Viilattavaa täällä vielä riittää, mutta tämä on hyvä alku. Toivottavasti viihdyt!


Uskonpuute

”Saat koko pellon” se sanoi. Isäntä, kun kysyin, jos saisin taas pienen pläntin kasvimaatani varten. Hän ei ehdi eikä jaksa. Sellaista se on se hevosenomistajan elämä, ajattelin. Priorisointia. Sitä vaan priorisoi, kunnes ei jää paljon muuta kuin hevoset.

 

 

En ole ihan varma, miten riemuissani olin ajatuksesta, että saisin halutessani tuon koko alueen. Jos nimittäin tuntui toivottomalta viime vuonna, niin nyt tuntuu vielä aika paljon toivottomammalta.

Muistan kun viime kesänä tuolla seisoessani ajattelin, että koskaan ei ole porkkanan siemen tuntunut näin pieneltä, joten miten pieneltä se mahtaa tuntua tänä vuonna.

No ei mun ole tarkoitus koko maata viljellä kuitenkaan, mutta kunhan jotain saisi aikaiseksi. Ja kun saisi vielä vähän satoakin, ettei siitä tule pelkkää puutarhaterapiaa.

 

 

Monivuotisessa puutarhassa on kyllä se etu, että on aina jotain valmiina. Sieltä ne perennat nousee, kun vähän kuopsuttaa. Tällaisen kasvimaatouhun joutuu aloittamaan joka vuosi täysin tyhjästä, ja usko on vähän koetuksella.

Mutta kyllä se taas siitä lähtee. Täytyy vaan uskoa ja luottaa. Ja kääriä ne hihat. Ei tuosta nimittäin sohvalla istuen mitään kasvimaata synny.

Onneksi kesä näyttäisi ottavan vähän takapakkia, niin ei ole niin hirvittävä kiire.

 

 

Hei, ja tähän kaikille puutarhureille vielä muistutukseksi tuo hieno samettikukka, Linnétagetes ”Burning Embers”. Helppo ja upea, vanha kulttuuriperintökasvi. Kestävä myös leikkokukkana. Siemeniä saa ainakin Impectalta. Itse laitoin viime vuonna suoraan maahan ilman esikasvatusta.


Unelmien tavoittelusta 2

Mulla on täällä Norjassa asuessani ollut jonkinlainen kriisi, koska vuokralaisena en ole saanut itselleni kunnon puutarhaa. Sellaista ihan omaa, jota voi rakentaa kärsivällisesti vuosia.

Olen rakentanut mielessäni kuvan englantilaisesta, rönsyilevästä puutarhasta vanhoine omenapuineen ja köynnösruusuineen. Kasvihuoneesta ja suurista perennapenkeistä. Mutta se on toistaiseksi vain unelma.

 

 

 

Koska en voi koskaan olla aivan varma, missä seuraavana vuonna asun, niin sipulikasvit ja perennat ovat jääneet istuttamatta ja krookuksen sipulit on edelleen pussissa, sen sijaan, että ne kukkisivat tuolla pihalla. Mitä jos asunkin ensi kesänä jossain muualla? Menee krookukset ihan hukkaan. Ja perennat. Aivan totaalisen järjetön ajatus näin kirjoitettuna.

”Se joka istuttaa puun, vaikka tietää, ettei koskaan näe sen kukkivan, ei ole hölmö ei itsekäs. Hän saa nautintonsa siitä, että joku muu tulee joskus iloitsemaan ja nauttimaan sen kukinnasta. Hän elää sananmukaisesti kahdessa ajassa: hänelle kesä ei lopu edes syksyllä.”

-Tommy Taberman-

 

 

Toki on niin, että puutarhan rakentaminen voi olla parhaimmillaan vuosien, tai jopa elämänpituinen projekti. Sellainen puutarha on unelmani, mutta sellaista minulle ei juuri nyt ole tarjolla.

Tai no, itse asiassa minulla oli sellainen, mutta päätin itse jättää sen taakseni ja muuttaa Norjaan. Niinkin voi käydä. Yhtäkkiä sitä huomaa luopuvansa unelmastaan, tavoitellakseen jotain ihan muuta.

 

 

Unelmat ovat toki tärkeitä. Unelmien aarrekartoissa ja visualisoinnissa on voimaa. Tavoitteita ja suunnitelmia pitää olla. Mutta tässä piilee yksi ongelma: jos meillä on kovin tarkka kuva siitä, miltä unelmamme näyttää ja mitä se pitää sisällään, niin siinä saattaa jäädä sen unelmansa vangiksi. Ja unelma on lopultakin vain mielen luoma illuusio, eikä sillä ole paljoakaan todellisuuden kanssa tekemistä.

Elämä ei aina tarjoa meille sitä, mitä me haluamme, tai ainakaan se ei tarjoa sitä heti. Elämä on orgaaninen ja se kuljettaa meitä omia polkujaan ja tarjoaa yllätyksen toisensa jälkeen. Myös me itse muutumme koko ajan, ja asia, joka on ollut kerran unelmamme, saattaa toisessa hetkessä menettää merkityksensä. Ihan varmoja me ei voida olla kuin tästä hetkestä.

Jos naulaa mielensä johonkin kovin tiukasti määriteltyyn mielikuvaan, vaikkapa nyt täydellisestä puutarhasta, niin siinä saattaa jäädä moni elämän tarjoama hieno juttu huomaamatta. Kun todellisuus ei täysin vastaa (ja harvoin se niin tekee) sitä omaa mielikuvaa, on aina vähän pettynyt ja tyytymätön olo.

Tässähän on nyt sitten taas yksi niistä elämän paradokseja: pitäisi olla tavoitteita ja unelmia, pitää visualisoida ja laatia suunnitelmia, mutta sitten toisaalta pitäisi nauttia hetkestä ja antaa asioiden tapahtua omalla painollaan. Kuinkas ne nyt sitten yhdistää?

Juju on varmaankin siinä, että unelmoi ja suunnittelee, mutta ei takerru. Ei takerru johonkin yksityiskohtaiseen mielikuvaan unelmien elämästä, unelmien työpaikasta tai unelmien puutarhasta. Suuntaa katseensa eteenpäin, mutta näkee myös sivuilleen ja on valmis tarkistamaan suuntaansa. Ottaa askeleen kerrallaan.

Luin yhdestä seuraamastani ruotsalaisesta blogista (Tuva Minna Linn) hienon ajatuksen, jonka päätin tallentaa taas kerran mieleeni ja tähänkin:

 

”Släpp viljan, og låt det bara ske”

 ”Päästä irti haluamisesta, ja anna sen vain tapahtua”.

 

Niin helppoa mutta niin vaikeaa. Antaa elämän vain tapahtua.

Unelmoidaan ja tavoitellaan niitä unelmia, mutta annetaan elämän tapahtua. Ainakin itse yritän päästää tänä kesänä irti siitä unelmien puutarhasta, ja tehdä juuri sellaisen puutarhan ja kasvimaan, kuin elämä tänä kesänä minulle suo. Nurisematta.