Kuukausittaiset arkistot: toukokuu 2017


Puutarhahulluus

 

Olen viettänyt viime päivinä jokusen tunnin tunnin tuolla kasvimaalla lapion ja kuokan kanssa, heitellyt kiviä ja nyhtänyt rikkaruohoja. Samalla on ollut hyvää aikaa miettiä, mikä ihme saa ihmisen vapaaehtoisesti ryhtymään moiseen urakkaan? Ja toisaalta miettimään sitä, miksi ihmeessä kaikki eivät ymmärrä puutarhassa tai kasvimaalla raatamisen ihanuutta? Sillä niin onnellinen olen kyykkiessäni tuolla kädet ja naama mullassa ja meditoidessani rikkaruohojen parissa.

 

 

Kyllähän puutarhahulluus oikeasti on jonkinlaista hulluutta. Se iskee joka vuosi siinä talvipäivän seisauksen jälkeen, kun mieli alkaa taas siirtyä seuraavan kevääseen ja kesään. Ja kun ensimmäinen siemenluettelo tulee postista vuodenvaihteen tienoilla, on edellisen kesän puurtaminen, rupiset porkkanat ja epäonnistuneet vihannekset jo autuaasti unohtuneet.

Jos miettii työn ja hyödyn suhdetta, niin ainakin omalla kohdallani tulee kyllä itse kasvatetuille vihanneksille ja kukkakimpuille melkoisesti hintaa. Joku totesikin, että miksi ihmeessä raataa kasvimaalla, kun saahan niitä vihanneksia kaupastakin. Mutta tämä kommentti selvästi ihmiseltä, joka ei ole ymmärtänyt ollenkaan asian syvintä luonnetta, eikä kuulu tähän puutarhahullujen salaiseen  sisar- ja veljeskuntaan.

 

 

Harvoin tunnen niin puhdasta iloa ja onnea kuin puutarhassa tai kasvimaalla kaivaessani ja kitkiessäni. Selkää saattaa kivistää, polvia särkeä ja  hiki valua, mutta silti. Martti Luther onkin todennut, että parasta hoitoa Saatanan kiusaamalle mielelle, on lannan levitys pellolle :). Allekirjoitan! Mieli rauhoittuu ja muut huolet unohtuu totaalisesti.

Nykyään on ihan tieteellisestikin todistettu, että kasvit ovat paljon enemmän kuin ”pelkkiä” kasveja.  Jo Aristoteles oli sitä mieltä, että myös eläimillä ja kasveilla on alempitasoinen sielu, ja nykyään yhä enemmän tulee ihan tieteellistä näyttöä siitä, että myös kasvit ovat itse asiassa tuntevia ja aistivia olentoja – ainakin jollain tasolla.

Puutarhatyöt saattavatkin olla elävää vuorovaikutusta luonnon kanssa jopa siinä määrin, että me ei vielä sitä täysin edes ymmärretä. Kun ihminen hoitaa luontoa, myös luonto hoitaa ihmistä. Parhaita puutarhureita ovat varmasti he, jotka osaavat kuunnella, ja kuulevat, kasvien puhetta. Toimivat yhteistyössä luonnon kanssa, ei sitä vastaan.

Koska kyllähän kasvit yrittävät meille kertoa, miten homma kannattaisi hoitaa, me ei vaan suuressa viisaudessamme aina tahdota sitä uskoa.

 

”There is always Music amongst the trees in the Garden,

but our hearts must be very quiet to hear it.

-Minnie Aumonier –

 


Luomisen tuskaa

Elisabeth Gilbert kirjoittaa kirjassaan ”Big Magic, uskalla elää luovasti” kahdesta erilaisesta ihmistyypistä: laiskasta perfektionistista ja ahkerasta huithapelista. Tunnistin itseni heti tuosta ensimmäisestä, eli laiskasta perfektionistista, ja naurahdin ääneen löytäessäni itseni kirjan sivuilta. Oli nimittäin sen verran osuva määritelmä.

Laiskuus ja perfektionismi samassa paketissa; siinä on Gibertin mukaan kaksi ankeuden ja kurjuuden olennaista ainesosaa. Auts.

 

 

No, onneksi en ole perfektionisti kaikilla elämänalueilla, enkä aina laiskakaan, niin elämä ei ole pelkkää kurjuutta, mutta olen kyllä noita molempia mitä luovuuteen tulee. Oli kyse sitten maalaamisesta, kirjoittamisesta tai vaikkapa tästä blogin pitämisestä – luova prosessihan tämäkin on.

Ei toki niin, että pyrkisin täydelliseen blogiin tai kuvittelisin sen edes olevan mahdollista, kaukana siitä, mutta silti pyrkimys johonkin epämääräiseen täydellisyyteen, loputon viilaus ja tunne siitä, että ei ole koskaan tarpeeksi hyvä, estää kyllä tehokkaasti kaikenlaisen luovan työskentelyn. Puhumattakaan siitä, että siinä äkkiä katoaa myös tekemisen ilo ja rentous.

Täydellisyyden tavoittelu estää Gilbertin mukaan ihmisiä paitsi tekemästä työtään valmiiksi – mutta mikä vielä pahempaa, se estää edes aloittamasta. Ei kannata, kun lopputulos ei ole kuitenkaan täydellinen. Ehkä se laiskuuskin on aika usein vain kätkettyä epäonnistumisen pelkoa?

 

 

Gilbert toteaa mielestäni tosi osuvasti, että perfektionismi on pelkoa, joka yrittää olla elegantti vaikka on kauhuissaan. ”Sillä kiiltävän pintansa alla perfektionismi on vain syvää eksistentiaalista ahdistusta, joka sanoo yhä uudestaan: ”En ole tarpeeksi hyvä enkä tule koskaan olemaankaan.”

Ei kyse ole lopultakaan siitä, että sen oman työn tai tuotoksen pitäisi olla täydellinen, vaan siitä, että työnsä kautta paljastaa sen, että ei itse olekaan tarpeeksi hyvä. On ehkä vain keskinkertainen ja ihan tavallinen. Ja tämän kauhean paljastumisen pelossa on helpompi jättää kokonaan tekemättä.

 

 

Olen ehtinyt lukemaan elämässäni aika monta kirjaa, artikkelia ja juttua. Käymään aika monta mielenkiintoista keskustelua ja opiskelemaan monenlaista. Ikää ja viisauttakin on kertynyt. Mutta silti edelleen tulee vastaan uusia oivalluksia. Se on oikeastaan aika hienoa.

On mahdollista, että nämäkin asiat ovat tulleet vastaan jo aikaisemminkin, mutta vasta nyt aika on kypsä jonkinlaiselle ahaa-elämykselle. Mieli on nimittäin vähän kun tuo kasvimaa. Voihan sinne siemeniä heitellä jo nyt, mutta ei ne sieltä mihinkään lähde itämään tai kasvamaan  ennen kuin olosuhteet on sopivat. Eikä jokainen siemen idä koskaan.

 

 

En ole ihan varma mitä mieltä olen näistä kaikista elämäntaito-oppaista, joita riittää nykyään joka lähtöön, mutta toisaalta, jos kirjasta nousee edes yksi tärkeä oivallus, niin ehkä se on ollut lukemisen arvoinen? Ehdottomasti paras opettaja on tietenkin elämä itse, mutta joskus pitää vääntää rautalangasta. .

Vaikka olin aluksi vähän skeptinen, niin Elisabeth Gilbertin kirja on herättänyt paljon ajatuksia, ja siitä riittää ammennettavaa varmaan jatkossakin.. Ei ollenkaan turha lukukokemus, pikemminkin hyvin vapauttava sellainen, ja sopii jokaiselle oman luovuutensa kanssa tuskailevalle.

 

 

Ihmisten tarve pyrkiä täydellisyyteen on kyllä melkoista suuruudenhulluutta. Tässä maailmassa ei täydellisyyteen nimittäin pääse kuin yksi: luoja, luomakunta, jumala, universumi tai miten nyt kukakin tätä suurta mysteeriä kutsuu.

Täällä satoi viime torstaina niin paljon, että joki tulvi yli uomiensa ja joka paikassa kohisi. Sateen loputtua nousi sumu, ja luonto tarjosi maagisen näytöksen. Tuolla rannassa oli niin kaunista, että kyllä veti taas nöyräksi ja hiljaiseksi. Siellä oli täydellisen kaunista. Mutta ei luonto sitä varmaan miettinyt.

Voi kun sitä oppisi olemaan ahkera huithapeli ainakin kaiken luovan tekemisen suhteen. Vaikka usein hoetaan, että ei se määrä vaan laatu, niin joskus voisi olla ihan fiksua keskittyä enemmän siihen määrään, ja luottaa, että kyllä se laatukin sieltä tulee. Joukosta voi löytyä vaikka mitä timantteja. Sitä paitsi harjoitus tekee mestarin.

Ei se ole niin justiinsa. Pääasia, että on kivaa eikä mene suorittamiseksi.

Jätetään täydellisyys universumille.

 


Yksi onnen avaimia, hyväksyminen

Yksi onnellisuuden avaimia on se, että hyväksyy asiat sellaisena kuin ne ovat ja tulevat. Myös negatiiviset. Niin kuin vaikka tämän kymmensenttisen uuden lumen, joka on tänään leijaillut taivaalta peittäen niin vaaleanvihreät koivut, kuin sini- ja valkovuokotkin (kuvat eivät ole tältä päivältä).

 

 

Sitä pitää yrittää tietenkin muuttaa asioita, joihin voi vaikuttaa, mutta muuten hyväksyä asiat sellaisena kuin ne ovat. Joitain asioita vastaan nyt vaan on ihan turha pullikoida.

Omana (kaukana häämöttävänä) tavoitteena on, että oppisin ottamaan asiat vastaan arvioimatta tai arvottamatta niitä liikaa negatiivisiksi tai positiivisiksi.  Jos nimittäin asennoidumme johonkin asiaan kovin negatiivisesti, ei se ainakaan helpota sen ratkaisemista.

Molemmat, sekä tuo hyväksyminen että arvostelemattomuus, ovat muuten aika keskeisiä juttuja mindfullnessissa eli hyväksyvässä tietoisessa läsnäolossa. Ei helppoa, mutta taito, ja sellaisena ihan mahdollista oppia.

Hyvä harjoitus: kun seuraavan kerran tapahtuu jotain, minkä koet negatiivisena, kuten vaikka kaadat kahvikupin tai maitolasin. Yritä hengittää syvään, suhtautua asiaan täysin neutraalisti ja toimia. Enkä tarkoita tässä, että yrität suhtautua positiivisesti, vaan nimenomaan täysin neutraalisti. Asiana, joka pitää hoitaa.

Koska faktahan on se, että jos jokin asia on tapahtunut, niin se on tapahtunut. Voimme raivota, polkea jalkaa, itkeä tai huutaa, mutta se ei muuta tapahtunutta. Ainoa asia mihin voimme vaikuttaa, on oma asennoitumisemme.

 

 

Tässä samalla voi vielä kerran toivottaa sinut tervetulleeksi näille uusille sivuilleni. Sain nämä tarpeeksi valmiiksi, joten päätin tehdä muuton nyt heti. Tällainen täydenkuun hetki on hyvä hetki aloittaa jotain uutta. Viilattavaa täällä vielä riittää, mutta tämä on hyvä alku. Toivottavasti viihdyt!


Uskonpuute

”Saat koko pellon” se sanoi. Isäntä, kun kysyin, jos saisin taas pienen pläntin kasvimaatani varten. Hän ei ehdi eikä jaksa. Sellaista se on se hevosenomistajan elämä, ajattelin. Priorisointia. Sitä vaan priorisoi, kunnes ei jää paljon muuta kuin hevoset.

 

 

En ole ihan varma, miten riemuissani olin ajatuksesta, että saisin halutessani tuon koko alueen. Jos nimittäin tuntui toivottomalta viime vuonna, niin nyt tuntuu vielä aika paljon toivottomammalta.

Muistan kun viime kesänä tuolla seisoessani ajattelin, että koskaan ei ole porkkanan siemen tuntunut näin pieneltä, joten miten pieneltä se mahtaa tuntua tänä vuonna.

No ei mun ole tarkoitus koko maata viljellä kuitenkaan, mutta kunhan jotain saisi aikaiseksi. Ja kun saisi vielä vähän satoakin, ettei siitä tule pelkkää puutarhaterapiaa.

 

 

Monivuotisessa puutarhassa on kyllä se etu, että on aina jotain valmiina. Sieltä ne perennat nousee, kun vähän kuopsuttaa. Tällaisen kasvimaatouhun joutuu aloittamaan joka vuosi täysin tyhjästä, ja usko on vähän koetuksella.

Mutta kyllä se taas siitä lähtee. Täytyy vaan uskoa ja luottaa. Ja kääriä ne hihat. Ei tuosta nimittäin sohvalla istuen mitään kasvimaata synny.

Onneksi kesä näyttäisi ottavan vähän takapakkia, niin ei ole niin hirvittävä kiire.

 

 

Hei, ja tähän kaikille puutarhureille vielä muistutukseksi tuo hieno samettikukka, Linnétagetes ”Burning Embers”. Helppo ja upea, vanha kulttuuriperintökasvi. Kestävä myös leikkokukkana. Siemeniä saa ainakin Impectalta. Itse laitoin viime vuonna suoraan maahan ilman esikasvatusta.