Kuukausittaiset arkistot: syyskuu 2017


Terveisiä pilven alta

 

 

 

 

 

 

Terveisiä täältä pitkän pilven alta. Rannikkoseutuja on hellitty auringolla, lämmöllä ja upeilla syyskeleillä, mutta me täällä keski-Norjassa olemme jämähtäneet suuren pilven alle jatkuvalta tuntuvaan tihkuun, sumuun ja pimeyteen. Puolukat on edelleen poimimatta ja sipulit nostamatta, koska joka päivä sataa tihuuttaa. Ihan joka päivä jo ainakin kaksi viikkoa. Enemmänkin. Huoh. Marraskelit alkoivat vähän turhan aikaisin.

Mainitsin edellisessä postauksessa Norjaan ja norjalaisiin liittyvät usein hyvinkin osuvat stereotypiat. Oma työpaikkani on n i i n norjalainen, että joskus naurattaa. Ruohokattoiset hirsimökit, vuoristomaisemat ja lampaankellojen kilkatus. Eikä vähimpänä punaposkiset työntekijät urheiluvaatteissaan.

Työskentelen entiselle maatilalle perustetun psykiatrisen klinikan yhteydessä. Niin kuin kaikilla vähänkin suuremmilla maatiloilla, myös tällä entisellä maatilalla on ns. seter,  jonne aikoinaan vietiin karja kesälaitumelle. Lampaita sinne viedään edelleen kesäisin, mutta ne saavat pärjätä pääosin omin nokkinensa. Mikäli seteriin viedään lehmiä tai vaikkapa vuohia, pitää siellä olla myös joku, joka lypsää ja käsittelee maidon.

Yleensä nämä seterit ovat kaukana ja korkealla tunturissa, vaikean matkan päässä. Niin tämäkin. Tätä meidän klinikkamme seteriä, niin kuin nykyään niistä suurinta osaa, käytetään pääosin vapaa-ajan mökkinä. Se on potilaiden ja jossain määrin myös henkilökunnan käytössä. Pääsin käymään siellä nyt ensimmäistä kertaa, kun vein sinne yhden asukkaamme mutamaksi päiväksi mökkeilemään ja etsimään kolmea kadonnutta lammasta.

Oltiin korkealla puurajan tuntumassa, mutta seteriltä yleensä avautuvat upeat maisemat ja hieno maaruska jäivät nyt sumun takia näkemättä. Sumu teki paikasta kuitenkin uskomattoman mystisen. Se oli kuin suoraan jostain kansallisromanttisesta maalauksesta. Yksi Norjan hienouksia on, että täällä on säilynyt niin paljon vanhoja rakennuksia ja pihapiirejä – mielestäni paljon enemmän kuin Suomessa.

Täällä sade näyttäisi säätiedotusten mukaan jatkuvan ainakin viikonlopun yli. Toisaalta se on ihan ok, koska metsään ei paljon uskalla mennä – hirvenmetsästys alkoi viime maanantaina ja metsästäjät ovat vielä sen verran alkukiihkon sokaisemia, että siinä saattaa mennä yksi hirvi ja marjanpoimija sekaisin. Metsästäjät sanovat tosin itse, että tietävät kyllä mitä tekevät, mutta sain juuri töissä kuulla tarinan, jonka mukaan ratsastajalta oli ammuttu hevonen alta…

Hyvää viikonloppua!


Hämärän rajamailla

 

 

 

Eilen vuosi keikahti taas sinne pimeämmälle puolelleen enkä ole ihan varma mitä siitä ajattelisin. Eniten inhoan syyspimeitä ja sitten vähän myöhemmin niitä talvikelejä autoilun kannalta, se kun tuo aina uuden jännitysmomentin työmatkoihin. Muuten kai sitä voisi yrittää ottaa tämän tulevan hämärän nautiskelun kannalta. Sen tiimoilta olenkin perustanut villasukkatehtaan ja joululahjat alkaa olla kohta tehtynä.

Monet Norjalaiset odottavat talvea innolla, se kun tarkoittaa uutta hiihtokautta. Jos nimittäin jokin stereotypia pitää täällä kutinsa, niin se on stereotypia talviurheilukansasta. Olen yrittänyt kaivaa itsestänikin esille sitä lapsuuden hiihtäjää, mutta se on hautautunut johonkin niin syvälle, että ei se ihan hevillä löydy. Jos löytyy enää ollenkaan. Ajatus suksien ostamisesta tuo kasvoille vain kireän hymyn.

Jos kesä oli säiden puolesta tänä vuonna vähän kehno, niin ei tämä syksykään ole alkanut kovin hyvin – edes syksyksi. Olen nimittäin odotellut puolukkakelejä, mutta aurinkoisia tai edes kuivia syyspäiviä ei täällä ole ollut kovin montaa. Yhden kerran päästiin puolukkametsään mutta ilo oli lyhytaikainen. Sain muutaman litran puolukoita ja muutaman kauniin kuvan, mutta termoskahvit piti tulla juomaan kotiin, kun sade ajoi meidät metsästä pois. Ja se taisikin olla sitten se toistaiseksi ainoa kaunis syyspäivä.

Mutta hyvää syyspäiväntasausta joka tapauksessa. Ollaanko nyt menossa kohti pimeää vai kohti uutta valoa on asennekysymys. Vaikka nyt pimeneekin, niin myös seuraava kevät on joka päivä lähempänä. Kyllä tämä taas tästä. Tänään piti tulla joidenkin enustusten mukaan maailmanloppu, mutta ei se ainakaan vielä ole tullut, joten taidan lähteä kävelylle.

 

 

”And the sun took a step back,

the leaves lulled themselves to sleep

and Autumn was awakened.”

 

– Raquel Franco-

 

 

 


Kissan kuolema 4

 

 

 

 

Tiesinhän minä sen päivän koittavan. Sitten kun huonoja päiviä on enemmän kuin hyviä, on aika sanoa hyvästi. Eläinlääkäri tuli kotiin kolme viikkoa sitten ja Inestä ei enää ollut. Nyt on vain nuo pojat, Ivar ja Lille Venn.

Helpotus ja hirveä ikävä sekoittuvat toisiinsa. Kissan kuolema on asia, jota ei halua kertoa oikein kenellekään. Yksi kissa, mitä siitä. Ota uusi. Voi miten vähän ihmiset ymmärtävätkään.

14 vuotta on kuulkaa pitkä aika nukkua pää samalla tyynyllä, ja jälkeen jäänyt tyhjä tila on paljon suurempi kuin yhden kissan kokoinen. Se on valtava.

Kerroin yli yhdeksänkymppiselle äidilleni Ineksen kuolemasta ja puhe vei myös menneisiin lemmikkeihin. Äitini itki edelleen ääneen kun muisteli vuonna -78 kuollutta koiraamme Britteä. Itki ääneen vaikka siitä kuolemasta on 40 vuotta.

Ines oli sievän ulkokuorensa takana suuri persoonallisuus. Rautainen tahto ja järkkymätön itsetunto pehmeässä ulkokuoressa. Kultainen kissa, joka rakasti omia ihmisiään ja omia kissaystäviään. Muista se ei niin piitannut.

Loppuaikoina makuuhuone oli Ineksen valtakuntaa. Ivar ja Lille Venn ei sinne juuri tulleet, vaikka ei sitä niiltä kiellettykään. Vasta kaksi viikkoa Ineksen kuoleman jälkeen Ivar tuli viereeni nukkumaan. Ei hiipinyt silkkitassuin, vaan rymisteli paikalle labradorinnoutajan energiallaan. Makaa vieressäni pitkin pituuttaan ja kuorsaa. Yritän antaa tilaa sen ainutlaatuselle ja omalaatuiselle persoonalle.

Lille Venn on lopettanut jatkuvan kujertelun ja kurnuttelun. Vasta nyt ymmärrän, että se jutteli Ineksen kanssa – ei meidän muiden. Ensimmäiset kaksi viikkoa Ineksen kuoleman jälkeen se nukkui usein kerällä sillä samalla lattiatyynyllä, missä Ines aikaisemmin aina nukkui. Nyt se on siirtynyt takaisin omaan tuoliinsa.

Elämä jatkuu.

 

Jumala on kaikkialla

Maailmassa ei kellään ole aikaa
paitsi yksin Jumalalla.
Ja sentähden tulevat kaikki kukat hänen luokseen,
ja kukista viimeinen,
lemmikki, pyytää häneltä enemmän loistoa
sinisiin silmiinsä,
ja muurahainen pyytää häneltä suurempaa voimaa
tarttuakseen korteen.
Ja mehiläiset pyytävät häneltä väkevämpää voittolaulua
purppuranpunaisia ruusuja varten.

Ja Jumala on mukana kaikissa yhteyksissä.
Kun eukko arvaamatta kohtasi kissansa kaivolla ja kissa emäntänsä.
Se oli suuri ilo heille molemmille,
mutta kaikkein suurin oli se, että Jumala oli vienyt heidät yhteen
ja tahtonut heille tämän ihmeellisen ystävyyden
neljänätoista vuotena.

-Edith Södergran-