Kuukausittaiset arkistot: tammikuu 2018


Menneen talven lumet

 

 

 

 

 

Kirjoitin aluksi siitä, miten ärsyttää tämä jatkuva lumentulo. Kaivoin arkistosta sopivia lumikuvia, mutta näiden kuvien myötä meni teksti uusiksi. Kun katson noita kuvia, tunnen itseni niin ihmiseksi, enkä vaan voi valittaa. Miksi meidän on niin hemmetin vaikea elää hetki kerrallaan ja olla kiitollisia siitä, mikä on hyvin.

 

Mietin sitäkin, osasinko noita kuvia ottaessani nauttia hetkestä. Lumisade ärsytti varmaan silloinkin ja moni muukin asia. Kun nyt katson taaksepäin, tajuan, millainen kultakimpale käsissäni olikaan. Tai viisi kultakimpaletta. Sydän melkein särkyy sitä muistellessani.

 

Päivän lumiärsytykset sulivat tässä sohvalla istuessa väsymykseksi ja pieneksi haikeudeksi. Kun pienet arkipäiväiset ärsytykset nappaa mielestä kiinni, niistä kannattaa päästää irti, ärsyyntymisen tunteissa kun ei ole mitään positiivista. Se on vain mielen turhaa napinaa.

 

No, ehkä osasin silloin nauttia hevosten seurasta, ja tämä haikeus on vain ikävää. Mikään ei ole pysyvää, ja niitä hyviä hetkiä ei voi kuljettaa mukanaan muuten kuin sydämessään. Hienot muistot ovat lahja. Eräänä päivänä tämäkin vieressäni kehräävä kissa on vain muisto. Tai minä olen muisto sen sydämessä – sitäkään ei voi tietää. Jokainen hetki on kallisarvoinen.

 

Juuri sen takia olisi niin äärimmäisen tärkeää oppia elämään hetkessä ja nauttimaan niistä hyvistä hetkistä. Tänäänkin.

 

Illan tunnelmaan sopi tänään televisiota paremmin Rachel Brathenin eli Yoga Girlin uusin podcast, jossa hän keskustelee muusikko Nahko Bearin kanssa. Nahkon ja hänen biologisen äitinsä riipaisevan mutta uskomattoman tarinan voit halutessasi lukea täältä.  (molemmat englanniksi).

 

Antaa musiikin hoitaa särkyneet ja ikävöivät sydämet. Aloha Ke Akua – The love of God.

 

 

 

 


Viikkokatsaus saman otavan alta. Viikko 4.

 

Viikon sana:

Talvi. Tai oikeastaan TALVI. Lunta tulee koko ajan lisää ja välillä taas paukkuu pakkanen.  Penkat on niin korkeat, että lumityöt tuottaa haasteita. Jo riittäis, mutta tätä vastaan on kai turha pullikoida. Pitäis vaan ostaa ne sukset. Onneksi valon lisääntyminen tuo elämään vähän toivoa, mutta mulla on ikävä värejä, ääniä ja tuoksuja.

 

Viikon inspiraatio:

Tekstiviesti minulle ennestään tuntemattomalta kyläläiseltä, joka oli nähnyt yhden maalaamani taulun kerhomme ateljeessa. Tuo henkilö haluaisi ostaa sen, mutta harmi vain, että olen onnistunut pilaamaan kyseisen työn liialla öljyllä. Ehkä sen voi vielä pelastaa, mutta joka tapauksessa: joku haluaa ostaa työni! Minulle sanottiin, että ei täkäläiset osta muita kuin maalauksia tutuista maisemista. Mutta joku haluaa ostaa beduiinipojan! Opetus: kuuntele sydäntäsi, älä naapuriasi.

 

Viikon nolo tunnustus:

Makean syöminen on jäänyt  viime aikoina ihan ilman uudenvuodenlupauksia hyvin vähälle. Mutta nyt on muutamana päivänä ollut ihan hillitön makeannälkä. Eilen ostin sitten Dajm-kakun ja söin sen melkein samalta istumalta kokonaan itse. Yöks.

 

Viikon onni:

Kun herää ärsyttävästi liian aikaisin viideltä, ja muistaa, että onkin vapaapäivä. Voi nousta ylös, syödä vähän ja mennä takaisin lämpimän peiton alle. Nämä on näitä arjen pieniä onnen hetkiä.

 

 

Viikon saavutus:

Tällä viikolla tuli kuluneeksi kuukausi siitä, kun olen viimeksi syönyt lihaa. Munia ja maitotuotteita olen käyttänyt, mutta aika kohtuudella. Olen oppinut mm. pitämään linsseistä, joiden päälle en aikaisemmin ymmärtänyt ollenkaan.

 

Viikon ulkosuomalainen blogi:

Saara Helkalan ”Visual Diary”. Tämän pariin löysin Ilta Sanomien jutun perusteella. Graafinen suunnittelija, joka päätti toteuttaa unelmansa ja muutti Portugaliin. Unelmasta on tullut arkea (niin kuin siitä tuppaa tulemaan), mutta ei Saarakaan varmaan ole katunut ratkaisuaan. Blogi on hauskasti ( ja hyvin ) kirjoitettu ja vielä visuaalisesti hieno. Olen nauranut monta kertaa ääneen Saaran elämänmakuisille jutuille. On taito kertoa niin paljon aika vähin sanoin.

On vaan kylmä. Tuplavillasukat, kaksi silkkipaitaa, neule, villaneule, peittomainen villahuivi.

Ja tietysti törmään sitten siihen mieheen, jota tapailin viime talvena. Siihen, jonka kodissa on lämmitys. Ja takka. Takan edessä kaunis sohva, jolla voi istua ja juoda viiniä ja sanoa huolettomasti:

En edes muista kuinka kylmä mun asunnossa on.

Muistanpas.

Sitä kun ei vaan unohda. Paitsi sitten kesähelteillä kun valittaa siitä että pitää hikoilla ja kivuta ylämäkiä ja miksei koskaan sada.”

 

 

Hyvin sanottu:

”Jokainen, joka ajattelee puutarhanhoidon alkavan keväällä ja päättyvän syksyllä, menettää parhaan osan vuodesta – koska puutarhanhoito alkaa tammikuussa unelmalla.”

 

***

 

Hyvää alkavaa viikkoa kaikille. Hengitä syvään, laske hartiat ja muista, että kaikki kyllä  järjestyy.

 


ja taas mennään…

 

En ole menossa mihinkään konkreettisesti, mutta mieli menee jo kesään ja kuinkas muuten: viljelyksiin. Viime kesän kasvimaakatastrofin jälkeen olin jo päättänyt, että ei tänä vuonna, mutta kun on se puutarhahulluus…

Viime vuonna ( ja jo aikaisemminkin ) olen kipuillut sen kanssa, että  minulla ei näin vuokra-asujana ole omaa puutarhaa, jota voisin vuosi vuodelta rakentaa. Mutta se on taas kerran vain mieleni luoma kuvitteellinen este ja veruke. Olen nimittäin erittäin pätevä kehittelemään näitä syitä olla tekemättä jotain. Ja jos jotain saankin aikaiseksi, sisälläni on usein pieni tyytymättömyys, koska asiat voisivat olla vielä paremmin tai jotenkin eri tavalla.

 

 

Kuvissa on viljelyksiäni muutaman vuoden takaa. Silloinkin olin koko ajan vähän tyytymätön siihen, että minulla ei ole kunnon puutarhaa. Oli vain (!) kasvimaa.

Me ihmiset lähdemme usein ratkomaan ongelmiamme ulkoa päin. Jos olemme tyytymättömiä, etsimme syitä ulkopuoleltamme ja yritämme  muuttaa ympäristöä, olosuhteita tai vaikkapa läheisiämme, jotta saavuttaisimme elämäämme kaipaamamme tasapainon. Tai ainakin voimme syyttää ulkoisia olosuhteita tyytymättömyydestämme.

Ainahan asiat ja olosuhteet voisivat olla paremmin, ihan aina. Mutta jos yrittäisimmekin tyytyä elämän asettamiin reunaehtoihin, ja toimia niiden puitteissa parhaalla mahdollisella tavalla. Jos pyrkisi ensin muuttamaan sitä omaa asennettaan, eikä niinkään ulkopuolista ympäristöään. Hengittäisi syvään, eläisi hetki kerrallaan ja nauttisi siitä, mitä elämä juuri tällä hetkellä suo.

Se ei ehkä suo perennapenkkiä ja monivuotista puutarhaa, mutta se voi suoda kesäkukkapenkin, kasvimaan tai vaikkapa ikkunapuutarhan.

 


Viikkokatsaus saman otavan alta, viikko 3

 

Viikon kiitollisuus:

No se kun sain viettää vapaapäiviä tuon lumimyräkän aikana – ehdottomasti. Olin kiitollinen.

 

Viikon jännitys:

Ihmettelin, kun äsken ( puoli kymmeneltä illalla ) ikkunan takana meni mönkijä hevonen perässään. No, läheisellä ravitallilla hevosia treenataan välillä mönkijän kanssa, mutta oli aika myöhäistä ja pimeää. Ajattelin, että aika sissejä ovat. Ilmeisesti hevonen oli kanssani samaa mieltä treenamisen ajankohdasta, koska kohta ikkunan takaa hujahti pelkkä hevonen. Periaatteessa sen olisi pitänyt tietenkin juosta takaisin kotiin, mutta se onnistui eksymään, ja sitä jouduttiin tuolla pimeässä etsimään. Löysi se lopulta kotiinsa – toivottavasti vahingoittumana.

 

Viikon ärsytys:

Kaikki läppärin ohjelmat vaativat päivitystä saman päivänä ja siinä hujahti pari tuntia. No, ohjelmien päivittäminen on tosi tärkeää – tietenkin. Mutta silti ärsyttää se, kuinka paljon aikaa me nykyään  joudutaankaan käyttämään tällaisten teknisten juttujen kanssa. Tässä koneen edessä menee ihan liikaa aikaa muutenkin (ainakin itselläni), mutta sitten vielä kaikki nämä väännöt päivitysten, unohtuneiden salasanojen ja teknisten ongelmien kanssa.

 

Viikon inspiraatio:

Ruotsalaiset vaan osaa… ”The Waves We make”, on ruotsalainen webmagazin (mikähän tämä on suomeksi, nettijulkaisu? ), joka haluaa kannustaa kestävään, luonnomukaiseen ja ympäristöystävälliseen elämäntapaan. Kestävän ja ympäristöystävällisen elämäntavan ei tarvitse olla ankeaa kaikesta kieltäytymistä. Pitää vain alkaa ajatella uudella tavalla, ja onneksi yhä useammat niin tekee. Se lähtee pienestä. Joku voisi napata kiinni tämän sivuston ideasta ja perustaa vastaavan Suomeenkin? Aika on varmasti jo kypsä.

 

Viikon oivallus:

Laitoin viime viikolla linkin ihaniin työpajoihin ja verstaisiin. Katsoin kuvia kateellisena ja ajattelin, jos vain olisi kunnon ateljee, niin sitten… Mutta onhan mulla. On meidän taideklubin ateljee ja on tilaa ja mahdollisuuksia ihan yllin kyllin tässä kotonakin. Sain itseni taas  kerran kiinni siitä, että keksin hyviä verukkeita olla maalaamatta. Kyse ei todellakaan ole tilan tai ajan puutteesta, vaan jostain ihan muusta.

Kannattaa miettiä omallakin kohdalla: jos laittaa unelmiensa eteen sivulauseen, joka alkaa esimerkiksi ”jos vain”, ”kun vain” tai ”sitten kun”, niin voi pysähtyä miettimään, onko kyse todellisesta esteestä, vai mielen luomasta verukkeesta. Löytyykö sanojen takaa ehkä jotain ihan muuta. Useimmiten varmaan pelkoa.

 

 

Viikon ilo:

Viikonlopun taidekurssi, ehdottomasti. Meillä on ihana, suloinen, inspiroiva ja taitava opettaja Elisabeth, joka tulee säännöllisesti Oslosta meitä opettamaan. Ja iloinen olen siitäkin, että me saadaan täällä pienessä kyläpahasessa kasaan tarpeeksi ihmisiä näille kursseille useamman kerran vuodessa.

 

Viikon ulkosuomalainen ( ja blogi ):

Thaimaanrannan maalarit

Täällä lumikinosten keskellä kärvistellessä on mukava lukea elämästä lämpimässä. Arki on arkea myös Thaimaassa ja haasteita on sielläkin, mutta kyllä sitä näin talvella miettii omaa valintaansa tämän asuinpaikan suhteen. Heidi kirjoittaa hauskasti elämästään Thaimaassa, ja juttuihin on mukava paeta tätä kylmää ja lumista arkea.

 

Hyvin sanottu:

”Tietämättömyys antaa paljon luultavaa”.