Kuukausittaiset arkistot: toukokuu 2018


Saat sen mistä luovut

 

Täällä, niin kuin Suomessakin, kesä suorastaan rysähti niskaan. Siitä ei ole kauan, kun arvailtiin, josko lumet sulaisi juhannukseen mennessä, mutta paljon ei silloin tiedetty. Täällä on täysi kesä, vaikka juhannukseen on vielä melkoisesti aikaa.

 

Pitäisi raivata ja pakata täällä  kohta entisessä kodissa, maalata siellä uudessa ja sitten vielä yrittää saada sitä puutarhaakin aikaiseksi, enkä oikein tiedä, mistä alottaisi. Maalaamisia pitää sovitella puuseppien ja putkimiesten aikataulujen mukaan, puutarhatöitä hidastaa tällä hetkellä veden puute, ja näitä pakkaushommia… no, niitä hidastaa ainoastaan se, että ne huvittavat vähiten.

 

Asiat menevät kuitenkin eteenpäin, hitaasti mutta varmasti. Keittiö on nyt maalattu, lehtikaalin ja sellerin taimet istutettu ja pakkaamistakin ainakin suunniteltu ( olen kaivanut mainion Konmari- kirjan kirjahyllystä, hah ). Maalaaminen lämpötilan paukutellessa hellerajoja vaatii paljon vettä ja monia taukoja, joten tuossa verannalla on tullut istuskeltua.

 

Toisaalta tällainen hidas muutto ja osallistuminen remonttiin on tosi hyvä juttu. Talo tulee hyvällä tavalla tutuksi jo ennen muuttoa, ja muuttuu oudosta talosta kodiksi pikkuhiljaa.  Olen päivä päivältä vain enemmän innoissani ja enemmän kiitollinen tästä mahdollisuudesta. Kaikki ne asiat, joita pelkäsin ennen päätöksen tekemistä menettävät vähitellen otettaan, ja uskon yhä vanhvemmin, että just näin tämän kuulu mennä.

 

Eilen tuolla verannalla istuessani rekisteröin yhtäkkiä tikkaa muistuttavan kolkuttimen oven vieressä. Täsmälleen samanlainen meillä oli nimittäin kesäpaikassa, josta luopuminen Suomesta muuttaessani kovasti kirpaisi.  Mikä mahtaa olla yhteensattuman todennäköisyys? Ei nyt ihan hirveän suuri kuitenkaan.

 

Saat sen mistä luovut :).

 


Kun aika pysähtyi

 

Vuokraamani talon pihapiirissä on vanhempi mökki, joka on periaatteessa myös käytössäni – niin kuin kaikki pihan rakennukset. Ovi on ollut lukossa, enkä ole päässyt aikaisemmin sisälle. Olen suunnitellut siitä itselleni maalausateljeeta ja kaikkea mahdollista. Yrittänyt kurkkia ikkunoista.

Eilen ovi oli sitten auki ja pääsin vihdoinkin sinne sisälle katsomaan. Pysähdyin kuitenkin kynnykselle kuin seinään, ei sinne niin vain rynnätty. Piti sanoa ”God dag” ja melkein niiata. Tunnelma oli ihan käsittämätön. Aika oli pysähtynyt jonnekin kauas, kauas menneisyyteen.

 

 

 

 

 

 

Ensimmäinen ajatukseni oli, ettei täällä voi mitään tehdä, toisten kodissa. Ainakaan mitään ei saa muuttaa eikä mitään viedä pois. Kävelin ympäriinsä ja silittelin vanhoja seiniä. Tämä oli enemmän kuin museo. Elävä tila, jossa tunsi olevansa vieraana.

Tästä voi tulla korkeintaan meditaatiohuone. Mutta ei todellakaan mikään joogastudio buddha-patsaineen, vaan huone, jonka ikivanhalle kuluneelle penkille voi puutarhatöiden lomassa istahtaa levähtämään ja siirtyä hetkeksi kauas menneisyyteen. Sulkea silmänsä ja hengittää syvään.

 

 

Tässä mökissä on viimeksi asunut se kerran jo mainitsemani Katte-Marie. Vanha nainen, joka rakasti kissoja. Mutta ei siis 1800-luvulla, vaan hän asui tässä 1970- luvulle saakka.

Ei ihminen paljon tarvitse, meidät on vain huijattu uskomaan niin. Tupa ja makuukamari. Sänky ja pari tuolia. Pieni pöytä. Uuni ja takka. Muutama naulakko seinässä ja jokunen kissa. Siinä se.

 

Tässä tapauksessa kuvat eivät välitä tuota uskomatonta tunnelmaa edes sinne päin. Sydän melkein pakahtui tästä aarteesta.

 


Matka jatkuu 4

 

 

 

Joskus jotkin asiat ovat sellaisia, että ne haluaa pitää jonkin aikaa vain itsellään. Niissä on jotain niin tärkeältä ja merkittävältä tuntuvaa, että ajatusta haluaa helliä lähinnä vain omassa päässään. Tämän päätöksen, niin kuin elämäni kaikki suuremmat päätökset, tein ihan itse, neuvoja paljon kyselemättä tai ainakaan kuuntelematta.

 

Mutta se ei suinkaan tarkoita sitä, että olisin rynnännyt tähän suin päin, vaan mietin asian varmasti etu- ja takaperin. Pelko huusi korvaan ”EI”, järki: ”No ei”, mutta sydän kuiskasi koko ajan ”Kyllä!”. Ja sen verran olen tässä elämäni varrella oppinut, että sitä kuiskausta kannattaa yleensä kuunnella.

 

Sydämen äänessä on sellainen piirre, että se ei useinkaan huuda, vaan kuiskaa. Pelko on se, joka huutaa, ja sydämen kuiskaus jää sen kaiken muun metelin ja hälinän takia helposti kuulematta.

 

No mitäs ihmeellistä tossa on, ajattelee varmaan joku. Muutto kuin muutto. Mutta mulle tämä on aika iso juttu. Olen elänyt täällä niin turvallisesti, mukavasti ja helposti näiden tilojen pihapiireissä, että tämä loikka omaan taloon (vaikkakin siis vuokra-sellaiseen), ja vielä tuonne vähän syrjään, tuntuu aika isolta jutulta.

 

Sitä paitsi, ei se se ole pelkkä talo vaan oikeastaan pientila. Kokonainen pihapiiri rakennuksineen. Ja ihana multava maa, johon ei ole koskettu vuosikausiin. Jokaisessa lapiollisessa on ainakin kymmenen lieroa. Puutarha, joka on toistaiseksi vain pilkkeenä silmäkulmassani…

 

Kasvimaa on jo alustavasti perustettu, ruohonleikkuri ja kottikärryt ostettu, maata käännetty ja oksasakset otettu käyttöön. Töitä riittää, mutta olen niin onnellinen. Tuleva työmäärä joko tuhoaa tai pelastaa terveyteni, mutta itse uskon vahvasti jälkimmäiseen.

 

Mitä jos, varoitteli muutama. Mites sitten talvella? Mitä jos on paljon lunta? Mitä jos on kylmä? Mitä jos on yksinäistä ja pimeää? Se jää nähtäväksi. Mutta mitä jos tämä onkin elämäni paras päätös? Sitähän ei nimittäin tiedä, ellei kokeile.

 

Nyt ei muuta, lähden jatkamaan keittiön maalausta. Varsinainen muutto tapahtuu sitten joskus hamassa lähitulevaisuudessa, kunhan remontti on valmis.

 

Joku on käynyt kaatamassa laaksoomme ison saavillisen vaalean vihreää maalia. Ja linnunlaulua ja purojen solinaa. Nyt ei todellakaan tarvitse elää aistityhjiössä, joten muistetaan nauttia kaikilla aisteilla. Pysähtyä hetkeksi ja hengittää syvään. Nämä ovat ohikiitäviä hetkiä.

 

Hyvää helluntaita!