Kuukausittaiset arkistot: lokakuu 2018


Elämän paradokseja

 

Elämässä on nykyään tosi usein hetkiä, jolloin seison ikkunassa katselemassa lintuja, nojailen portailla odottamassa kissoja sisälle, tai istun sohvalla takkatulen ääressä vain hengittämässä ja ihmettelen tätä uutta kotiani.

Siitä huolimatta saan enemmän aikaiseksi kuin pitkään aikaan. Ja tunnen itseni onnellisemmaksi ja tytyväisemmäksi kuin aikoihin. Se on aika mielenkiintoinen yhtälö oikeastaan. Tai paradoksi, koska eihän sen niin pitäisi mennä, että laiskottelemalla työt hoituu.

En oikein osaa selittää, miksi näin oikein on. Varmaan kyse on pohjimmiltaan siitä, että elämä tarjoaa nykyään niin paljon mahdollisuuksia minimeditaatioihin ihan arjessa, että mieli rauhoittuu. Puiden pilkkominen ja uunin sytyttäminen pakottaa pysähtymään, koska aika moni varmaan tietää, mitä tapahtuu, jos pilkkoo polttopuita kiireellä ja hampaat irvessä tai yrittää kärsimättömästi sytyttää takkaa tai hellaa?

”Ennen valaistumista pilko halkoja ja kanna vettä, valaistumisen jälkeen, pilko halkoja ja kanna vettä” sanoo tunnettu zeniläinen sananlasku. Olen kaukana valaistumisesta, mutta tuohon sanontaan on tullut nykyään jotain ihan uutta syvyyttä. Se on niin totta. Onnen ja tasapainon avaimet on oikeasti niin lähellä.

Pahimmassa tapauksessa me juostaan läpi elämän katsomatta sivuille eikä muisteta hetkeksikään pysähtyä elämän äärelle. Ja sitten eräänä päivänä: siinäkö se sitten oli?  Kovalla vaudilla me saatetaan päästä pitkälle, mutta maisemat jää kyllä näkemättä. Ja se elämän taika on kun on niissä pienissä hetkissä ja yksityiskohdissa.

 

Aika on arvokasta, mutta siinä on sellainen paradoksi, että jos me vain juostaan ja suoritetaan, niin juuri silloin aika menee meiltä hukkaan.

 

Joten muistetaan myös pysähtyä. Hengitetään syvään. Nähdään, kuullaan, haistetaan, maistetaan. Ja kohdataan toiset ihan oikeasti. Ainakin aina välillä.

 

Hyvää viikonloppua!

 

 


Loppuelämän ensimmäinen päivä

 

 

 

 

Täytin eilen taas vuosia. Ensin se ei tuntunut hyvältä. Sitten luin sattumalta instagramista kommentin, kuinka jokainen syntymäpäivä on etuoikeus, jota ei suoda kaikille. Mitä vanhemmaksi elää, sitä suurempi etuoikeus. Se pysäytti ja laittoi ajattelemaan. Ei tämä ole itsestään selvää minullekaan. 25-vuotispäivä olisi voinut olla viimeiseni. Tai oikeastaan tietenkin jokainen mennyt syntymäpäivä olisi voinut olla viimeiseni. Mielen nurina muuttui kiitollisuudeksi.

 

Syntymäpäivän lähestyessä mieleen hiipii usein pieni paniikki siitä, että aika loppuu kesken. On vielä niin paljon, mitä haluaisin tehdä. Muistan kuinka lapsena ystävän kanssa rakennettiin leikkiä niin perusteellisesti, että ei koskaan ehditty kunnolla leikkimään. Kotiinlähdön hetkellä huudettiin aina, että me just alotettiin! Toivon, että sitten joskus viimeisenä päivänä ei ole samaa tunnetta. Mä just vasta alotin!

 

Mutta ehkä kyse ei olekaan siitä, mitä vielä pitää tehdä, vaan enemmänkin siitä, kuka haluan olla. Toivon, että tulen vuosi vuodelta enemmän itsekseni.

 

Ystävä kysyi illalla puhelimessa, miten syntymäpäivä on mennyt. Totesin, että olen ollut tänään aika monta kertaa onnellinen. ”Ainakin 12 kertaa?” naurahti ystäväni. Ainakin sen, totesin, ehkä enemmänkin. Onnellisuus ei littynyt onnitteluihin ja muistamisiin, vaikka nekin ilahduttivat – tietenkin, vaan johonkin muuhun. Elämä on nimittäin aika hyvää juuri nyt. Juuri nyt. Huomisestahan ei koskaan tiedä.

 

Onnellisuus ei tarkoita sitä, että ei olisi myös ongelmia ja huolia. Se tarkoittaa sitä, että olen onnellinen ainakin sen 12 kertaa päivässä. Joskus useamminkin. Tai ainakin hiljaisen tyytyväinen. Ensimmäistä kertaa täällä asuessani olen istuttanut maahan kukkasipuleita ja perustanut kukkapenkkejä seuraavaa kesää varten, ja se tuntuu hyvältä. Mieli on rauhoittunut.

 

Ivar istuu lintulaudan alla huurteisessa maassa ja odottaa, että lintu putoaa suuhun. Aika pian se alkaa kuitenkin vilkuilla ikkunaan, ja kun menen portaille ehdottamaan, jos se haluaisi tulla sisälle lämmittelemään, se syöksyy ovesta sisään. Lille Venn nukkuu mielummin takkatulen lämmössä, se on palellut elämässään tarpeeksi.

 

Hyvää vikonloppua!