Epäonnistumisen häpeä

 

 

 

 

 

 

 

Eilen tänne tuli lumimyräkkä ja lunta tuli päivän aikana lähemmäs 40 senttiä. Toteutin omaa neuvoani, että vaikka sohva houkuttelisi, niin kannattaa lähteä liikkeelle. Varsinkin koiranilmalla. Kävelin tunnin koskemattomassa hangessa lumen tuiskuttaessa ja napsin valokuvia valkoharmaasta maisemasta. Oli siellä oma kauneutensa, vaikka värit olivat aika vähissä. Ainoa valopilkku oli aura-auton keltainen valo.

Kävelystä intoutuneena katsoin Youtubesta monta filminpätkää ruotsalaisesta, käsittämättömän taitavasta akvarellitaiteilija Lars Lerinistä. Inspiroiduin, ja yritin maalata noita valkoharmaita maisemia akvarelleilla – eihän se niin vaikeaa voi olla. No juu.

Itselläni on kummallinen tapa ajatella, että heti pitäisi olla hyvä, tai mielellään enemmänkin. Jos se ensimmäinen akvarellityö ei onnistu, niin totean, että olen huono, ei kannata.

Olen ihmetellyt pitkään, miksi olen sellainen kuin olen, mutta sitten luin entisen yhdysvaltain Suomen suurlähettilään Bruce Oreckin haastattelun, jossa tämä toteaa, että me suomalaiset olemme noin keskimäärin aika pessimistisiä ja ymmärrämme epäonnistumisen täysin väärin. Epäonnistumistahan on ainoastaan se, jos siitä ei ota opikseen.

Ehkä tämä johtuukin siis suomalaisuudestani? Ehkä tämä onkin kansallinen erityispiirre? Todeta jo valmiiksi, että tässä olen huono, tai tätä en osaa. Ja jos kerran epäonnistuu, niin sehän todistaa sitten ajatuksen oikeaksi, eikä uudestaan kannata yrittää. Joku muu tekee tämän kuitenkin paremmin.

 

”En ole epäonnistunut. Olen vain keksinyt 10 000 tapaa, jotka eivät toimi” -Thomas Edison-

 

Taiteen tekemisessä on ihan sama periaate kuin missä tahansa asiassa: päänsisäinen toiminta ei riitä (oma akilleen kantapääni). Se ei vaan riitä, että miettii ja suunnittelee ja suunnittelee ja miettii, vaan ainoa keinoa edetä ja edistyä on tarttua toimeen ja harjoitella. Tehdä, tehdä ja tehdä. Pelkkä lahjakkuus ei vielä vie mihinkään, tarvitaan myös paljon työtä ja kykyä sietää epäonnistumista.

Jokainen kuuluisa taiteilija, myös tuo edellä mainittu Lars Lerin, on tunnettu lähes maanisesta tavastaan työskennellä. Ja sama tietenkin pätee, oli millä alalla tahansa. Vaikka olisi kuinka lahjakas, mestariksi ei voi kehittyä kuin harjoittelemalla ja tekemällä. Niin ja epäonnistumalla yhä uudestaan – kunnes onnistuu.

 

Monet elämässään epäonistuneet ovat ihmisiä, jotka eivät ymmärtäneet kuinka lähellä läpimurtoa he olivat luovuttaessaan.  – Thomas Edison –

 

Lumipyry muuttui vesisateen kautta pikkupakkaseksi. Tänään on kaunista, mutta ah niin liukasta…

Mukavaa viikonloppua, ollaan armollisia itsellemme. Just do it, mitä se ikinä onkin. Uskalletaan olla myös aloittelijoita ja huonoja. Harjoitus tekee mestarin.

 


Elonmerkkejä

 

 

 

 

 

Olin jo jonkin aikaa huomannut liikettä tuolla hiljaisella pihalla. Nykyisten vuokraisäntieni omistamalla hyljätyllä pientilalla. Ensin hävisivät auton romut. Sitten kaadettiin puskia. Ajattelin, että talo on saanut nyt sitten lopullisen purkutuomion. Mutta sitten sinne ilmestyikin pihaan hevoskuljetusvaunu ja aitaus!

Taloon oli selvästi muuttamassa joku. Joku jolla on hevosia. Minun talooni! Siihen josta olin salaa aina haaveillut. Kerran jopa maininnutkin isäntäperheelle, mutta ei siihen kuulemma voinut muuttaa, Se oli niin huonossa kuonossa, eikä siinä ollut sähköä eikä vettä. Ensin ärsytti. Seisoin siellä pihassa kädet puskassa ja poljin jalkaani. Noin kuvaannollisesti ainakin.

Sitten selvisi, että talooni muuttaakin entinen naapurini. Mies, joka käy kengittämässä nämä meidänkin hevoset. Mies, jonka valtavia työhevosia olen joskus ollut hoitamassa. Varsinainen handyman ja luomuviljelijä. Vanhan kansan hevosmies. Oiva naapuri, jonka apuun saatoin aina luottaa asuessani siellä entisessä paikassa. Eli paikka menee siis ihan oikealle henkilölle, ja se on pelastunut purkutuomion alta.

Taloon on nyt luvattu vetää sähköt ja vesi, mutta muuten se pitää kunnostaa itse. Ei olisi onnistunut minulta. Olisi vaatinut todella käteviä käsiä ja vahvaa selkää, tai suurta nippua rahaa. Unelmat on unelmia, eikä ne aina ole ihan synkassa realiteettien kanssa. Mutta silti vähän kirpaisee – pakko myöntää. Nukuinko nyt onneni ohi? Sinne olis saanut niin kivan pihan ja puutarhan. Ystäväni totesi lakonisesti, että olen vähän liian hyvä vuokralainen. Ei kai kukaan ilmaisesta maatalouslomittajasta ja eläintenhoitajasta luovu. No joo, ehkä niinkin. Tai sitten en ole vain ilmaissut itseäni tarpeeksi selvästi.

Mutta se mikä tässä on mielenkiintoista ja hauskaa on, että se entinen paletti alkaa ikään kuin siirtyä tänne. Ensin tulin minä, sitten Blesen. Nyt tämä mies ja lähinaapuri, joka oli aikaisemmin vuokralaisena sillä samalla isännällä. Ja nyt kun saataisiin vielä ne kaksi hevosta, Juni ja Tinden tänne, niin olisin onnellinen. Sitten kaikki olisi mallillaan.

Mutta asiat menevät, niin kuin niiden kuuluu mennä. Aika näyttää. Siihen asti voisi pyrkiä olemaan tyytyväinen siihen, mitä on, eikä aina haikailla jotain muuta. Koska asiathan ovat nyt erinomaisella mallilla.


Elämänpolku

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

”Kuinka voit kulkea suoraan eteenpäin

kapealla vuoripolulla, jossa on

yhdeksänkymmentäyhdeksän mutkaa?”

(vanha zeniläinen koan)

 

Minulle tuo tarkoittaa sitä, että vaikka elämänpolullasi olisi minkälaisia mutkia, tietyt asiat kulkevat mukanasi tai tulevat eteesi yhä uudestaan. Ne oikeasti tärkeät asiat, ja asiat, jotka ovat osa elämänsuunnitelmaasi. Ne palaavat elämääsi jopa silloin, kun yrität jättää ne tietoisesti taaksesi. Ja kun kerran katsot taaksepäin, kaikista mutkista ja harhapoluista huolimatta huomaatkin kulkeneesi suoraan.

Minun elämässäni on kaksi tällaista asiaa: hevoset ja taide. Molemmat olen karistanut elämästäni monta kertaa ja kuvitellut, että ne tärkeät asiat ovat ihan toisaalla, mutta aina ne molemmat ovat palanneet elämääni – muodossa tai toisessa.

Olen saanut viime aikoina niin paljon vahvistusta sille, että minun pitäisi panostaa maalaamiseen, että olen päättänyt lopettaa vastustamisen ja hypännyt kunnolla maalaamisen pariin. Palkkatöiden ohessa toki. Katsotaan mihin tämä polku vie.

Etsiessäni aiheita, löysin valokuvia, joita olen otanut hevosystävistäni. Silloin kun lauma oli vielä kasassa ja kaikki hyvin. Nyt niiden katsominen tuntuu surulliselta, sydän lähes pakahtuu, mutta toisaalta olen niin äärettömän kiitollinen, että sain mahdollisuuden jakaa elämääni niin tiiviisti noiden viiden kanssa.

Vaikka lauma on hajonnut, osa näistä hevosista on vielä jossain määrin mukana elämässäni. Toivottavasti jonain päivänä vielä tiiviimmin kuin juuri nyt. Mutta sydämessäni ne ovat edelleen kaikki. Joka päivä ja koko ajan.


Maaginen yö

 

 

 

 

 

Perjantai-iltana kuu oli jo lähes täysi. Kello oli yli puolen yön, ja olin jo menossa nukkumaan, kun sain yks kaks kuningasidean. Enempiä miettimättä vedin vaatteet uudestaan päälle ja lähdin kuutamokävelylle.

Joelta noussut sumu, pikkupakkanen ja käsittämättömän kirkkaana lostanut kuu teki maisemasta taianomaisen ja epätodellisen. Aivan kun olisi kävellyt maalauksessa.

Kävelin hiljaisuudessa aika pitkälle, kunnes tuli tunne, että en olekaan yksin. Pelko alkoi vähän kutitella selkäytimessä ja tunnelma vanhassa pihapiirissä oli turhankin maaginen, joten palasin takaisin kotiin. Ihan rauhallisesti tosin – ei tarvinnut juosta.

Mutta olihan siellä ihan käsittämättömän kaunista. Uskomaton hetki, joka melkein meni sivu suun. Jos olisin taas kerran ajatellut, että en viitsi tai jaksa, niin olisi jäänyt kokematta.

Kauniissa säässä ja auringonpaisteessa on tietenkin mukava liikkua. Mutta jos saa itsensä liikeelle myrskyssä, tuiskussa, rankkasateessa, tai vaikka keskellä yötä kuutamossa, niin kokemus on aika erilainen. Silloin sitä tuntee olevansa jotenkin enemmän elossa.

Pitää muistaa seuraavalla koiranilmalla. Aina ei kannata kuunnella omaa mieltään, joka niin helposti sanoo, että ei viitsi, ei jaksa, ei uskalla tai ei kehtaa. Ne hienoimmat kokemukset kun on usein siellä oman mukavuusalueen ulkopuolella.