Flowerpower 2

 

 

 

 

 

Jos ja kun puhutaan siitä, miksi talvi on hankalaa tai ikävää aikaa, puhutaan usein pimeydestä ja kylmyydestä. Usein myös siitä, kuinka vaikkapa lumentulo saattaa tehdä elämästä hankalaa. Mutta vähemmän puhutaan siitä, minkälaisessa aistityhjiössä me pohjoisen ihmiset talvisin oikein eletään.

Ajattele vaikka: kesään kuuluu linnunlaulu, laineiden liplatus, maan ja kukkien tuoksu, sateen äänet ja kaikkialla olevat värit, puhumattakaan kesän voimakkaista mauista. Talvi taas on valkoista ja harmaan eri sävyjä, hiljaisuutta ja tuoksuttomuutta. Tomaatitkin maistuvat valjuilta. Ei ihme, että joulu on tuoksuineen ja väreineen monelle niin tärkeää aikaa.

Talvessa on oma hienoutensa, mutta kuinka tällainen kuukausia kestävä aistityhjiössä eläminen oikein vaikuttaa ihmismieleen? Toki me eletään talvisinkin keinotekoisten aistiärsytysten keskellä, mutta uskon, että ne eivät vastaa luonnollisia hajuja, makuja, ääniä ja värejä – ihan yhtä vähän, kuin keinotekoinen valo vastaa auringonvaloa.

Mutta…

 

 

 

 

… onneksi on kuitenkin tämä netti. Jossain päin maailmaa on aina kesä, ja toisaalta kaikki me pohjoisen pallonpuoliskon asukkaat haaveillaan tähän aikaan tulevasta kesästä, joten blogit ovat kukkia ja puutarhoja pullollaan.

Jos sinunkin sielusi kaipaa kesää, niin:

käypä kurkkaamassa Mokkasin– blogin Sofian tämä postaus ja sen linkit.

Tai entäpä Living by W blogin Weronica, joka on avannut silmäni Daalioiden kauneudelle. Tutustumisen arvoinen blogi muutenkin.

Ja sitten Floret flowers. Minäkin haluan perustaa kukkafarmin! Mitä elämää!

Ja mitä kaikkea niistä kasveista voi tehdäkään. Amerikkalainen Herbal academy, ihanat sivut ja jos oikein innostuu ja englanti taipuu, niin Herbal academy järjestää myös monenlaisia nettikursseja.

Ruotsalainen My Casa. Mieli lepää näitä kuvia katsellessa!

 

Katselkaa, lukekaa ja nauttikaa!

 

Viimekesäisen kasvimaakatastrofin jälkeen ajattelin, että ehkäpä mun ei kannata kauheasti kirjoitella puutarhasta tai kukista. Poistin tässä kerran koko puutarha-kategorian. Mutta ei se kuulkaa taida onnistua, ja nämä puutarha-, kasvimaa- ja kukkajutut tulevat kulkemaan tässä hyvänä sivujuonena edelleen. Ei auta. Toivotaan vähän suotuisampaa kesää ja vähemmän katastrofin aineksia.

 

”Jos sinulla on puutarha ja kirjasto, sinulla on kaikki mitä tarvitset.”

– Cicero –

 


Viikkokatsaus saman otavan alta, viikko 5

 

Viikon ilo:

Aurinko on tuolla erinäisten lumimyräköiden taustalla vähän puolisalaa hiipinyt takaisin laaksoomme. Eräänä päivänä taivas aukesi, ja kodin seinille piirtyi varjoja ikkunoiden viherkasveista. Ja sitä jatkui monta tuntia. Voi autuutta! No, myös hämähäkin seitit heilahtelivat kauniisti auringonvalossa ja pakottivat imuroimaan paitsi lattian, niin myös seinät ja katot.

 

Viikon katharsis:

oli seurausta viikon ilosta. Kattojen imuroinnista seurasi migreenikohtaus, joka kaatoi sänkyyn puoleksitoista vuorokaudeksi. Aina yhtä karmiva, mutta oudolla tavalla puhdistava kokemus. Jokainen, joka kärsii kunnon migreenistä, tietää sen tunteen, kun herää ja huomaa, että päätä ei enää säre. Voi lopultakin syödä vähän, käydä suihkussa ja mennä takaisin nukkumaan. Ei ole suurempaa nautintoa ja suurempaa kiitollisuudentunnetta. Onneksi näitä ei kuitenkaan ole nykyään kovin usein.

 

Viikon norjalaisuutinen:

Varmaankin #metoo. Täällä iso luuta on lakaissut toistaiseksi politiikassa, ja päitä on putoillut vähän joka puolueessa. Käsittämättömiä juttuja. Pitkään mietin, mitä mieltä olen koko #metoo kampanjasta. Pelkäsin vähän somen noitavainoja ja ihmisten lynkkausta ilman mahdollisuutta puolustautumiseen. Niitäkin juttuja varmasti on ollut. Mutta kaiken kaikkiaan on taatusti hyvä asia, että nämä rakenteet tulevat nyt näkyviin. Ja kun pöly tästä vähän laskeutuu, myös miehet huomaavat, että vaikkapa pieni flirttailu on edelleen ihan sallittua, mutta sillekin on paikkansa ja aikansa. Ja jos ei tule vastakaikua, niin kannattaa jättää siihen. Kähmiminen, kouriminen, härskit puheet, rintojen, takapuolen tai painon kommentoiminen tai seksiin painostaminen eivät ole flirttailua edes silloin, kun kommentit on tarkoitettu ”kehuiksi”. Ei se ole oikeastaan sen kummempaa.

 

Viikon inspiraatio:

Jennifer Jansch on ruotsalalainen nainen, joka yli nelikymmpisenä päätti muuttaa perheineen  New Yorkiin ja rakensi ilman ihmeempää yritysosaamista ja hyvin pienellä alkupääomalla menestyvän yrityksen Bag-all. Alunperin ideana oli tehdä kierrätettäviä, kankaisia lahjapussukoita, mutta nykyään valikoimissa on toki muutakin. Liikeideaan ei uskonut juuri kukaan muu kuin Jennifer itse. Ympäristöarvot ovat Jenniferin ajattelussa hyvin keskeisellä sijalla.

Kirja ”Drömfångaren” on rehellinen kuvaus tuosta matkasta ja sen tarkoituksena on inspiroida ihmisiä luottamaan itseensä ja unelmiinsa. Kirja löytyy ruotsiksi ja englanniksi nettikirjakaupoista, suosittelen lämpimästi. Jenniferin perhe on sittemmin muuttanut New Yorkista Balille, ja heidän elämäänsä voi seurata Jenniferin blogista ”Jennifers resa”. Voisin hyvin ajatella asuvani täällä….

 

Hyvin sanottu:

”Uskon vahvasti siihen, että me kaikki voimme luoda itsellemme elämän, joka antaa elämällemme merkityksen. Ei pidä liikaa miettiä sitä, mitä ei osaa, vaan keskittyä päämäärään ja ymmärtää, että sitä oppii kyllä ja voi ratkaista ongelmia niiden tullessa eteen. Ryhtyäkseen toimeen ei tarvitse oikeastaan mitään, olen siitä elävä esimerkki. Tai luulen, että yksi sinulla pitää olla: unelma.”

Ote on Jennifer Janschin kirjasta ”Drömfångaren”.

 

Viikon kuva:

 

Ihana Blesen <3

 

 

Inspiroivaa alkavaa viikkoa teille kaikille! Muistetaan taas hengittää ja rentouttaa ne hartiat.

 

 

 


Luksusnarinaa?

 

 

 

Luin aamulla Maaret Kallion ajatuksia herättävän kolumnin luksusnarinasta. Siitä, kuinka me narisemme ja valitamme ihan pienistä arkisista vastoinkäymisistä, vaikka tämä meidän tavallinen arki on suurelle osalle maailman ihmisistä vain kaukainen unelma. Luksunarina on termi, joka jää varmasti elämään.

 

Olen itsekin kirjoittanut turhasta valittamisesta viime syksynä,  ja siitä, miten valittaminen on ihmeellisen koukuttavaa. Edellisessä postauksessakin sivusin samaa aihetta. Onko pieni tyytymättömyys sitten ihmisen perusominaisuus vai ollaanko me länsimaiset ihmiset vain niin poispilattuja?

 

Tänään aloin miettiä sitä, että onko meistä ehkä tehty tyytymättömiä valittajia? Koko länsimainen kulutusyhteiskuntahan perustuu siihen, että me ollaan aina vähän tyytymättömiä. Jos emme olisi, ei meillä olisi tarvetta myöskään kuluttaa ja ostaa koko ajan uutta. Mistä ne jatkuvat uudet tarpeet ja tyytymättömyyden aiheet oikein ovatkaan peräisin? Vai käyttääkö markkinointikoneisto vain ihmisen synnynnäistä tyytymättömyyttä ovelasti hyväkseen?

 

En pidä itseäni nykyään erityisen kovana valittajana, ainakaan en tee sitä usein ääneen, mutta kuten olen monta kertaa kirjoittanut, pieni tyytymättömyys nakertaa usein mieltä. Sen sijaan, että iloitsisi siitä mitä jo on, haikailee aina jotain muuta ja vähän erilaista. Aina voisi olla vähän paremmin.

 

Kun eilen taas kerran kaivoin autoa 30 senttisestä hangesta ja vielä mahtavan migreenikohtauksen heikentämällä kropalla, mietin, että onko tämä nyt sellainen luksusongelma? Siitä oli nimittäin luksus kaukana ja tuntui, että pieni valitus oli paikallaan. Olisi tehnyt mieli itkeä. Mutta ymmärrän toki pointin – kaikki on niin suhteellista. Mielummin ehkä kuitenkin tämä, kuin vaikka Kapkaupungin vesipula tai Kalifornian metsäpalot.

 

Välillä on kuitenkin hyvä pysähtyä miettimään vaikka sitä, että saa nukkua rauhassa ja turvallisesti omassa sängyssään. Se ei ole ollenkaan itsestään selvää surimmalle osalle maailman ihmisiä, ei edes täällä Pohjolassa. Tai sitä, että saa käydä lämpimässä suihkussa, tai suihkussa ylipäätään, ja saa juoda puhdasta vettä.

 

Ja sitä paitsi: jos elämä ei olisi välillä vähän hankalaa, ei ne hyvät hetket tuntuisi ollenkaan niin hienoilta.

 

Kiitollisuus on tunne, joka ei synny ihan automaattisesti, vaan siihen pitää kiinnittää erityisesti huomiota. Arjen pienistä kiitollisuuden aiheista pitää muistuttaa itseään joka päivä. Ja jos elämä tuntuu kovin nihkeältä, kiitollisuuspäiväkirjan pitäminen ei ole ollenkaan huono juttu.

 

Kuvat otin tänään töissä. Aurinko on yhä korkeammalla ja kevät etenee väistämättä.

 

Hyvää viikonloppua teille kaikille.


Menneen talven lumet

 

 

 

 

 

 

 

Kirjoitin aluksi siitä, miten ärsyttää tämä jatkuva lumentulo. Kaivoin arkistosta sopivia lumikuvia, mutta näiden kuvien myötä meni teksti uusiksi. Kun katson noita kuvia, tunnen itseni niin ihmiseksi, enkä vaan voi valittaa. Miksi meidän on niin hemmetin vaikea elää hetki kerrallaan ja olla kiitollisia siitä, mikä on hyvin.

 

Mietin sitäkin, osasinko noita kuvia ottaessani nauttia hetkestä. Lumisade ärsytti varmaan silloinkin ja moni muukin asia. Kun nyt katson taaksepäin, tajuan, millainen kultakimpale käsissäni olikaan. Tai viisi kultakimpaletta. Sydän melkein särkyy sitä muistellessani.

 

Päivän lumiärsytykset sulivat tässä sohvalla istuessa väsymykseksi ja pieneksi haikeudeksi. Kun pienet arkipäiväiset ärsytykset nappaa mielestä kiinni, niistä kannattaa päästää irti, ärsyyntymisen tunteissa kun ei ole mitään positiivista. Se on vain mielen turhaa napinaa.

 

No, ehkä osasin silloin nauttia hevosten seurasta, ja tämä haikeus on vain ikävää. Mikään ei ole pysyvää, ja niitä hyviä hetkiä ei voi kuljettaa mukanaan muuten kuin sydämessään. Hienot muistot ovat lahja. Eräänä päivänä tämäkin vieressäni kehräävä kissa on vain muisto. Tai minä olen muisto sen sydämessä – sitäkään ei voi tietää. Jokainen hetki on kallisarvoinen.

 

Juuri sen takia olisi niin äärimmäisen tärkeää oppia elämään hetkessä ja nauttimaan niistä hyvistä hetkistä. Tänäänkin.

 

Illan tunnelmaan sopi tänään televisiota paremmin Rachel Brathenin eli Yoga Girlin uusin podcast, jossa hän keskustelee muusikko Nahko Bearin kanssa. Nahkon ja hänen biologisen äitinsä riipaisevan mutta uskomattoman tarinan voit halutessasi lukea täältä.  (molemmat englanniksi).

 

Antaa musiikin hoitaa särkyneet ja ikävöivät sydämet. Aloha Ke Akua – The love of God.