Hämärän rajamailla

 

 

 

Eilen vuosi keikahti taas sinne pimeämmälle puolelleen enkä ole ihan varma mitä siitä ajattelisin. Eniten inhoan syyspimeitä ja sitten vähän myöhemmin niitä talvikelejä autoilun kannalta, se kun tuo aina uuden jännitysmomentin työmatkoihin. Muuten kai sitä voisi yrittää ottaa tämän tulevan hämärän nautiskelun kannalta. Sen tiimoilta olenkin perustanut villasukkatehtaan ja joululahjat alkaa olla kohta tehtynä.

Monet Norjalaiset odottavat talvea innolla, se kun tarkoittaa uutta hiihtokautta. Jos nimittäin jokin stereotypia pitää täällä kutinsa, niin se on stereotypia talviurheilukansasta. Olen yrittänyt kaivaa itsestänikin esille sitä lapsuuden hiihtäjää, mutta se on hautautunut johonkin niin syvälle, että ei se ihan hevillä löydy. Jos löytyy enää ollenkaan. Ajatus suksien ostamisesta tuo kasvoille vain kireän hymyn.

Jos kesä oli säiden puolesta tänä vuonna vähän kehno, niin ei tämä syksykään ole alkanut kovin hyvin – edes syksyksi. Olen nimittäin odotellut puolukkakelejä, mutta aurinkoisia tai edes kuivia syyspäiviä ei täällä ole ollut kovin montaa. Yhden kerran päästiin puolukkametsään mutta ilo oli lyhytaikainen. Sain muutaman litran puolukoita ja muutaman kauniin kuvan, mutta termoskahvit piti tulla juomaan kotiin, kun sade ajoi meidät metsästä pois. Ja se taisikin olla sitten se toistaiseksi ainoa kaunis syyspäivä.

Mutta hyvää syyspäiväntasausta joka tapauksessa. Ollaanko nyt menossa kohti pimeää vai kohti uutta valoa on asennekysymys. Vaikka nyt pimeneekin, niin myös seuraava kevät on joka päivä lähempänä. Kyllä tämä taas tästä. Tänään piti tulla joidenkin enustusten mukaan maailmanloppu, mutta ei se ainakaan vielä ole tullut, joten taidan lähteä kävelylle.

 

 

”And the sun took a step back,

the leaves lulled themselves to sleep

and Autumn was awakened.”

 

– Raquel Franco-

 

 

 


Kissan kuolema 4

 

 

 

 

Tiesinhän minä sen päivän koittavan. Sitten kun huonoja päiviä on enemmän kuin hyviä, on aika sanoa hyvästi. Eläinlääkäri tuli kotiin kolme viikkoa sitten ja Inestä ei enää ollut. Nyt on vain nuo pojat, Ivar ja Lille Venn.

Helpotus ja hirveä ikävä sekoittuvat toisiinsa. Kissan kuolema on asia, jota ei halua kertoa oikein kenellekään. Yksi kissa, mitä siitä. Ota uusi. Voi miten vähän ihmiset ymmärtävätkään.

14 vuotta on kuulkaa pitkä aika nukkua pää samalla tyynyllä, ja jälkeen jäänyt tyhjä tila on paljon suurempi kuin yhden kissan kokoinen. Se on valtava.

Kerroin yli yhdeksänkymppiselle äidilleni Ineksen kuolemasta ja puhe vei myös menneisiin lemmikkeihin. Äitini itki edelleen ääneen kun muisteli vuonna -78 kuollutta koiraamme Britteä. Itki ääneen vaikka siitä kuolemasta on 40 vuotta.

Ines oli sievän ulkokuorensa takana suuri persoonallisuus. Rautainen tahto ja järkkymätön itsetunto pehmeässä ulkokuoressa. Kultainen kissa, joka rakasti omia ihmisiään ja omia kissaystäviään. Muista se ei niin piitannut.

Loppuaikoina makuuhuone oli Ineksen valtakuntaa. Ivar ja Lille Venn ei sinne juuri tulleet, vaikka ei sitä niiltä kiellettykään. Vasta kaksi viikkoa Ineksen kuoleman jälkeen Ivar tuli viereeni nukkumaan. Ei hiipinyt silkkitassuin, vaan rymisteli paikalle labradorinnoutajan energiallaan. Makaa vieressäni pitkin pituuttaan ja kuorsaa. Yritän antaa tilaa sen ainutlaatuselle ja omalaatuiselle persoonalle.

Lille Venn on lopettanut jatkuvan kujertelun ja kurnuttelun. Vasta nyt ymmärrän, että se jutteli Ineksen kanssa – ei meidän muiden. Ensimmäiset kaksi viikkoa Ineksen kuoleman jälkeen se nukkui usein kerällä sillä samalla lattiatyynyllä, missä Ines aikaisemmin aina nukkui. Nyt se on siirtynyt takaisin omaan tuoliinsa.

Elämä jatkuu.

 

Jumala on kaikkialla

Maailmassa ei kellään ole aikaa
paitsi yksin Jumalalla.
Ja sentähden tulevat kaikki kukat hänen luokseen,
ja kukista viimeinen,
lemmikki, pyytää häneltä enemmän loistoa
sinisiin silmiinsä,
ja muurahainen pyytää häneltä suurempaa voimaa
tarttuakseen korteen.
Ja mehiläiset pyytävät häneltä väkevämpää voittolaulua
purppuranpunaisia ruusuja varten.

Ja Jumala on mukana kaikissa yhteyksissä.
Kun eukko arvaamatta kohtasi kissansa kaivolla ja kissa emäntänsä.
Se oli suuri ilo heille molemmille,
mutta kaikkein suurin oli se, että Jumala oli vienyt heidät yhteen
ja tahtonut heille tämän ihmeellisen ystävyyden
neljänätoista vuotena.

-Edith Södergran-

 

 


Mihin se kesä meni? 4

 

 

Vaikka olen aina ollut syksyihminen, niin tänä vuonna syksyssä on vähän erityistä haikeutta. Niin kuin aina tällaisen vähän kesättömän kesän jälkeen. Vaikka kesä ei ihan surkea ole ollutkaan, niin ei niitä oikein kunnollisia kesäpäiviä kovin montaa ollut.  Ja nyt tuntuu jo kovasti syksyltä, vaikka ollaan vasta elokuussa. Juuri nyt ajatus pitkästä ja pimeästä syksystä ei tunnu ollenkaan hyvälle ja inspiroivalle, vaikka se on monta kertaa ollut minulle vuoden parasta aikaa.

Vietin just sen jälkimmäisen kesälomapätkäni ja pääsin käymään Suomessa asti. Se ensimmäinen pätkähän kului täällä kotona auton ollessa korjaamolla. Ja vaikka lähiloma tuntui silloin kesäkuussa ihan hyvältä idealta, niin ei se ehkä ollutkaan. Sen verran alkoi seinät kaatua päälle jossain vaiheessa heinäkuuta. Ei kodin seinät, mutta tämän kylän seinät kyllä. Mietin monta kertaa, että mitä ihmettä teen täällä jumalan selän takana. Olenko laittanut elämäni telakalle?

Levottomuus alkoi nousta ja mieleen nousi yhä useammin ajatus, että mihinköhän sitä nyt voisi muuttaa? Johonkin isompaan paikkaan joka tapauksessa. Johonkin, jossa olisi mahdollisuuksia edes vähän vilkkaampaan sosiaaliseen elämään. Mahdollisuus harrastaa ja opiskella. Kyse saattoi olla tosin myös seitsemännen vuoden levottomuudesta. Laskeskelin nimittäin mielessäni, että olen vaihtanut paikkakuntaa noin seitsemän vuoden välein ja tänä syksynä tulee kuluneeksi seitsemän vuotta siitä kun tulin tänne ensimmäistä kertaa.

 

 

Asiaa vähän tarkemmin mietittyäni totesin kuitenkin, että kai sitä voi ensin muuttaa omaa asennettaan. Sehän on käytännöllisesti helpoin juttu, vaikka muuten ehkä se kaikkein vaikein asia. Paikkakuntaa muuttamalla sitä usein vain juoksee itseään karkuun. Kuvittelee, että itse jotenkin muuttuu paikkakunnan vaihdon myötä. Joskus voi käydä niinkin, mutta yleensä sitä löytää ne ihan samat ongelmat, mutta vain uudessa ympäristössä. Itseään kun ei pääse karkuun.

En ole toki kokonaan haudannut ajatusta paikkakunnan vaihdosta, mutta juuri nyt se ei ole ajankohtainen. Se on yksi mahdollisuus ja jo pelkkä ajatus helpottaa. Ei juuri täällä asuminen ole mikään kiveen hakattu asia, eikä ole sitä koskaan ollutkaan. Ihan ensiksi päätin antaa itselleni aikaa ensi kesään asti. Harkitsen sitten uudestaan. Mutta minulla on auto ja bussitkin kulkee. Ja lentokoneet.

Se ensimmäinen konkreettinen asia mitä nyt voi tehdä, on laajentaa vähän omia ympyröitään. Reissata vähän enemmän. Käydä välillä vaikka Oslossa tai edes Hønefossissa. Laajentaa elämää enemmän sinne omalle epämukavuusalueelle ja pois omalta sohvalta ja omalta pihalta. Samoja juttuja, joista olen kirjoittanut monta kertaa aikaisemminkin, mutta helpommin sanottu kuin tehty. Se tuttu ja turvallinen kun on niin kovin koukuttavaa, vaikka se olisi kuinka haitallista.

Samalla kun laajentaa niitä fyysisiä ympyröitään, niin voi yrittää laajentaa myös sisäistä maailmankuvaansa. Tällaiset elämän pienet kriisit tarjoavat siihen loistavan mahdollisuuden. Pieni ahdistushan on oikeastaan lahja, niin epämiellyttävä tunne kuin se onkin (en puhu nyt ahdistuneisuushäiriöstä, se on eri juttu). Se kertoo siitä, että jotain pitää tehdä ja jonkin täytyy muuttua. Jos ei ulkoisesti niin sisäisesti.

 

 

Olen miettinyt paljon sitä, kuinka itse luon omaa elämääni. Periaatteessa kaikki on mahdollista. Elämä asettaa toki tietyt reunaehdot, mutta niiden reunaehtojen väliin jää tosi paljon mahdollisuuksia ja valintoja. Joskus niitä on vaikea huomata, mutta siellä ne ovat. Mihin mahdollisuuksiin tartun ja kuinka niitä hyödynnän, on omalla vastuullani. Ei kenenkään muun.

Hevosetkin ottivat vastuun omasta elämästään ja päättivät, että kesäloma on ohi. Kävelivät itse kotiin. Täällä seisoo nyt viisi hevosta tarhassa, mutta pelkään pahoin, että eräänä kauniina päivänä niitä on taas vain kolme, ja ne kaksi rakasta palaavat sinne entiseen kotiinsa, Tinden ja Juni.


Hevosten välisestä ystävyydestä

 

 

 

Heinäkuu oli taas omalta osaltani kiireistä aikaa. Kun muut lomaili, olin itse töissä, ja sitten oli vielä tämä vuotuinen eläintenhoitopesti. Hoitovastuu tosin lyheni viikolla suunnitellusta, joten se ei paljon rasittanut – oli oikeastaan pelkkä ilo.

Hevoset ovat siirtyneet kesälomalle sinne aikaisemmilta vuosilta tuttuun paikkaan ja vanha porukka on taas osittain koossa. On kolme vanhaa tuttua ja sitten nämä kaksi uudempaa rouvaa, Stjerne ja Vilja. On suorastaan liikuttavaa nähdä kuinka onnellisia varsinkin kaksi poikaa, Tinden ja Blesen, ovat jälleennäkemisestään.

Liikuttavaa oli myös se, miten onnellisia Tinden ja Juni ovat minun tapaamisestani – mehän emme talvisaikaan ole tekemisissä. Ei tarvitse hetkeäkään pohtia, että mahtavatko ne vielä muistaa ja mitä ne oikein ajattelevat. Korkeintaan miettivät, miksi tämä menee näin. Miksi ei voida olla aina yhdessä. Sitä mietin minäkin ja lähetän toiveeni universumille.

Ehkä vielä joku päivä.

Tuntuu ihan käsittämättömälle se, että vielä joku aika sitten oltiin virallisesti sitä mieltä ( ja jotkut varmasti edelleen ), että eläimet eivät kykene samanlaisiin tunteisiin kuin ihmiset. Miten vähän me ymmärretäänkään. Itse uskon, että eläimillä on vähintään yhtä syvät tunteet kuin ihmisellä, mutta niiltä puuttuu ego, ja se tekee niiden tunteista niin paljon puhtaampia.