Matka jatkuu 4

 

 

 

Joskus jotkin asiat ovat sellaisia, että ne haluaa pitää jonkin aikaa vain itsellään. Niissä on jotain niin tärkeältä ja merkittävältä tuntuvaa, että ajatusta haluaa helliä lähinnä vain omassa päässään. Tämän päätöksen, niin kuin elämäni kaikki suuremmat päätökset, tein ihan itse, neuvoja paljon kyselemättä tai ainakaan kuuntelematta.

 

Mutta se ei suinkaan tarkoita sitä, että olisin rynnännyt tähän suin päin, vaan mietin asian varmasti etu- ja takaperin. Pelko huusi korvaan ”EI”, järki: ”No ei”, mutta sydän kuiskasi koko ajan ”Kyllä!”. Ja sen verran olen tässä elämäni varrella oppinut, että sitä kuiskausta kannattaa yleensä kuunnella.

 

Sydämen äänessä on sellainen piirre, että se ei useinkaan huuda, vaan kuiskaa. Pelko on se, joka huutaa, ja sydämen kuiskaus jää sen kaiken muun metelin ja hälinän takia helposti kuulematta.

 

No mitäs ihmeellistä tossa on, ajattelee varmaan joku. Muutto kuin muutto. Mutta mulle tämä on aika iso juttu. Olen elänyt täällä niin turvallisesti, mukavasti ja helposti näiden tilojen pihapiireissä, että tämä loikka omaan taloon (vaikkakin siis vuokra-sellaiseen), ja vielä tuonne vähän syrjään, tuntuu aika isolta jutulta.

 

Sitä paitsi, ei se se ole pelkkä talo vaan oikeastaan pientila. Kokonainen pihapiiri rakennuksineen. Ja ihana multava maa, johon ei ole koskettu vuosikausiin. Jokaisessa lapiollisessa on ainakin kymmenen lieroa. Puutarha, joka on toistaiseksi vain pilkkeenä silmäkulmassani…

 

Kasvimaa on jo alustavasti perustettu, ruohonleikkuri ja kottikärryt ostettu, maata käännetty ja oksasakset otettu käyttöön. Töitä riittää, mutta olen niin onnellinen. Tuleva työmäärä joko tuhoaa tai pelastaa terveyteni, mutta itse uskon vahvasti jälkimmäiseen.

 

Mitä jos, varoitteli muutama. Mites sitten talvella? Mitä jos on paljon lunta? Mitä jos on kylmä? Mitä jos on yksinäistä ja pimeää? Se jää nähtäväksi. Mutta mitä jos tämä onkin elämäni paras päätös? Sitähän ei nimittäin tiedä, ellei kokeile.

 

Nyt ei muuta, lähden jatkamaan keittiön maalausta. Varsinainen muutto tapahtuu sitten joskus hamassa lähitulevaisuudessa, kunhan remontti on valmis.

 

Joku on käynyt kaatamassa laaksoomme ison saavillisen vaalean vihreää maalia. Ja linnunlaulua ja purojen solinaa. Nyt ei todellakaan tarvitse elää aistityhjiössä, joten muistetaan nauttia kaikilla aisteilla. Pysähtyä hetkeksi ja hengittää syvään. Nämä ovat ohikiitäviä hetkiä.

 

Hyvää helluntaita!

 


Odottelua 2

 

Täällä kevät etenee hitaasti, mutta varmasti. Sama koskee vähän kaikkea muutakin. Kaikki on oikein hyvin, mutta silti moni asia on just nyt vähän käymistilassa. Selän paraneminen, se taloasia ja nyt työpaikallakin on ehkä tulossa muutoksia (hyviä sellaisia), mutta nekin ehkä. Kaikki on just nyt epävarmaa.

 

Ei auta kuin antaa ajan kulua ja katsoa, mutta tällainen välitila ei  oikein inspiroi kirjoittamaan. Eikä se oikein inspiroi tekemään mitään muutakaan. Elämä menee vähän odotteluksi. Nyt onkin varmaan ensimmäinen vuosi pitkään aikaan, kun en ole ostanut yhtään siemenpussia, saati kylvänyt siemeniä. Kun en oikein tiedä, mitä pihaa ja kasvimaata tässä suunnittelisin.

 

Oikeasti ongelma on taas vain korvien välissä, onhan mulla piha ja mahdollisuudet tässäkin, mutta epävarmuus syö motivaatiota. Mutta niin kuin olen joskus todennut, tavallinen elämä tarjoaa paljon paremmat mahdollisuudet henkisiin harjoituksiin kuin mikään jooga tai meditaatio.

 

Silloin kuin vähän kaikki on tällaisessa epävarmuuden tilassa, on hyvä tilaisuus harjoitella kärsivällisyyttä. Antaa ajan kulua ja asioiden kehittyä omalla painollaan. On nimittäin aikoja, jolloin pitää reagoida ja puskea eteenpäin, mutta joskus pitää vain kellua ja antaa virran viedä. Ei olla passiivinen, mutta luottaa siihen, että pinnan alla tapahtuu kyllä.

 

Ja kun asiat sitten yhtenä päivänä nytkähtävät taas liikkeelle, on aika toimia ja olla aktiivinen.

 

Hiljaa istuessa

tekemättä mitään

kevät tulee

ja ruoho kasvaa itsestään.

( zeniläinen sanonta )

 

 

 


Yksi on poissa 4

 

 

Eilen oli kovin surullinen päivä. Sunnuntaina yksi näistä pihamme hevosista, Vilja, tuli tiensä päähän. Viljan piti olla se nuorin ja tervein, mutta toisin kävi. Se oli vaivainen jo tullessaan, eikä ymmärrykseni riitä ihmisille, jotka myyvät sairaan hevosen kylmästi eteenpäin. Sitä on hoidettu ja seurailtu jo jonkin aikaa, mutta nyt tehtiin sitten se ainoa oikea ratkaisu. Se sai kuolla kotonaan ja nopeasti.

 

Mutta Blesenillä on ikävä. Sen lauma on hajonnut ja suurin rakkaus on poissa. Se hirnui koko eilisen päivän ikäväänsä, taivas oli harmaa ja satoi vettä. Kilit kurkkivat pelokkaana tallin ovella. Kai nekin ymmärsivät, että joku ei ollut nyt kohdallaan. Harmaa ja masentava pilvi roikkui koko paikan yllä. Blesen on menettänyt ihan liian monta ystävää, enkä olisi tätä sille enää halunnut. Isäntäväki mietti pettyneenä ja surullisena koko hevostenpidon mielekkyyttä.

 

Tänään aamuyöllä havahduin hanhien huutoon, kun yksi parvi lensi tästä yli kohti kesälaitumiaan. Myöhemmin aamulla heräsin peippojen lauluun. Tänään paistaa aurinko ja Blesen seisoo rauhallisena tarhassaan Stjerne-mummon ja kilien kanssa. Elämä jatkuu.

 

Ja minä – minä istun tässä ensimmäistä kertaa aamiaisella ilman särkylääkkeitä. Pitäisi tehdä isoja päätöksiä sen aikaisemmin mainitsemani talon suhteen, ja yritän selvittää, mikä on järjen ääntä ja mikä pelkoa. Olin jo hetkeksi haudannut koko ajatuksen, koska pelkäsin, että selkäni ei tule kestämään muuttoa saati puutarhatöitä. Mutta selkä tuntuu kuntoutuvan ja mahdolliseen muuttoon olisi vielä pari kuukautta aikaa.

 

Molemmat vaihtoehdot ovat hyviä, mikä on tietenkin mukavaa, mutta ei tee päätöksestä ainakaan helpompaa. Hämmennänkö nyt ihan turhaan elämääni, joka on tälläkin hetkellä ihan hyvää? Mutta onko paino sanalla ”ihan”? Pitäisikö vaan lähteä kohti uutta seikkailua, jos universumi sellaista tässä tarjoilee ikään kuin tarjottimella?

 

Saa nähdä. Pääsette kyllä seuraamaan tätä prosessia – miten se sitten päättyykin.

 

Kuvissa nyt edesmennyt Vilja ottaa kiitollisuudella vastaan hoitoa ystävältäni, joka on kalevalalainen jäsenkorjaaja. Ja Blesen hoitaa hoitajaa, niin huin se hevosilla usein menee. Muodostetaan hoitorinki.

 

Kauniita kevätpäiviä!


Kaikessa rauhassa

 

 

 

 

Vähän hämmentyneen oloiset peipposet kävelevät metrisellä hangella ja miettivät, että mikä ei täsmää. Se ensimmäinen viritteli lauluaan jo muutama päivä sitten, mutta lumisade on hiljentänyt senkin. Tämä kevät etenee niin kovin hitaasti.

Toisaalta se sopii minulle, koska elämä on viimeiset kaksi viikkoa ollut muutenkin kuin hidastetusta filmistä. Jokainen liike pitää tehdä harkiten ja hitaasti. Paikallaan ei voi pysyä kovin kauan, koska liike  todellakin tuntuu olevan parasta lääkettä.

Tämä kaksiviikkoinen on ollut myös hyvää ja terveellistä vieroitusta netistä ja somesta – kun ei ole pystynyt istumaan aloillaan juuri viittä minuuttia kauempaa ja pehmeään sohvannurkkaan käpertyminen on edelleen vain haaveissa. Mutta kyllä se tästä. Kevät etenee ja selkä paranee, vaikkakin hitaasti.

Koko pääsiäisen täällä oli upeat kelit, mutta itse katselin niitä lähinnä ikkunasta. Ulkona oli liian jäistä ja liukasta, jotta olisin uskaltautunut ulos kävelemään. Mutta jostain kumman syystä pääni on kestänyt tämän lopultakin aika pienen vastoinkäymisen ihan hyvin.

Jo ambulanssissa maatessani päätin, että tämä pitää nyt vain hyväksyä – tuli mitä tuli. Joskus elämä tarjoaa asioita, joiden tarkoitusta on vaikea ymmärtää, mutta joiden vastustaminen on ihan turhaa. Pääsin onneksi helpolla kun mitään vakavampaa ei sattunut, mutta omat suunnitelmat menivät kuitenkin uusiksi.

Yritin miettiä, mikä tämän tarkoitus nyt oikein on, mutta lopulta päästin siitäkin ajatuksesta irti. Uskon kyllä, että asiat tapahtuvat meille jostain syystä, mutta se merkitys ei useinkaan aukea miettimällä. Asioiden tarkoituksen ja merkityksen tajuaa usein vasta jälkeen päin.

Mutta mikäs tässä. Kaikessa rauhassa. Ruokintapaikalle on tänään ilmestynyt peippojen lisäksi myös rastaita. Ne uskovat kevääseen ja kesään, vaikka oma usko onkin vähän koetuksella.