Se oli joku muu

 

 

Mainitsin edellisessä postauksessa, että olen raivannut ( moottorisahamiehen pienellä avustuksella ) umpeenkasvanutta rantaa, jotta vieressä virtaava pieni sivujoki ja sen kosket olisivat muutakin kuin vain kohinaa – nyt nuo kauniit pienet kosket alkavat näkyä pihaan saakka.

 

Pusikoiden keskellä löytyi muutama yllätys. Se hieno yllätys oli vanha kivimuuri, joka on rakennettu siihen silloin joskus, kun tässä oli vielä mylly. Pihasta on laskenut tie myllylle. Se ikävämpi yllätys oli sitten se, että tätä rinnettä on sittemmin käytetty myös jonkin sortin kaatopaikkana.

 

Vanhat ruostuneet rautaromut oli ehkä vähän helpompi ymmärtää. Ne on kipattu sinne aikana, jolloin ei ollut kunnallisia kaatopaikkoja saati kierrätysasemia. Monella ei autoakaan. Mutta sitten ne suhteellisen uudet muoviset rasiat, pullot, oluttölkit, rikkinäiset lamput ja muut ovatkin huomattavasti vaikeampia ymmärtää. Kuinka ajattelee ihminen, joka kippaa roskansa kylmästi omaaan pihaansa ja vielä sen samaisen joen rantaan, mistä otetaan juomavesi?

 

Entiset asukkaat olivat ihan mukavia tavallisia ihmisiä, jotka elivät ihan tavallista elämää. Mutta silti ratkaisuna oli kipata roskat omaan pihaan. En tiedä, onko kyse ollut siitä, että talo on ollut vuokralla, joten sitä on ikään kuin roskannut jonkun toisen maita. Vai onko kyse ollut pelkästä ajattelemattomuudesta tai ymmärtämättömyydestä. Vai välinpitämättömyydestä. No toisaalta tämähän on vain maailma pienoiskoossa. Näin on tehty ja tehdään edelleen joka puolella – pienessä ja suuressa mittakaavassa.

 

Olen aloitellut vähän toivotottomalta tuntuvaa urakkaa ja kerännyt roskia säkkeihin – yksi kerrallaan. Joku totesi, että eihän se ole minun ongelmani, kun asun vain vuokralla. Mutta miksi ei? Tässä vaiheessa sillä ei  lopultakaan ole oikeasti mitään merkitystä, kenen mailla roskat on tai kuka ne on sinne kipannut.

 

Kun siivoan ympäristöäni, en tee sitä vuokraisäntieni takia. Tässä tapauksessa teen sen tietenkin vähän oman asumismukavuuteni takia, mutta ennen kaikkea luonnon takia. Sotku on ihmisten aikaansaama, joten myös vastuu siivoamisesta on ihmisen. Ja tässä tapauksessa se ihminen nyt satun olemaan minä. Ärsyttää kyllä, mutta ei ole sellaista kuin joku muu. Se joku muu olen minä.

 

Meidän kylän facebook-ryhmässä käydään kiivasta keskustelua uuden pyörätien reunaan jätetystä koirankakasta. Odotan sitä päivää, että rikottu kaljapullo, hylätty pizzalaatikko, tupakantumpit tai auton ikkunasta heitetty roskapussi herättäisi yhtä suurta intohimoa.

 

Tämä maailma on roskattu roska kerrallaan ja roska kerrallaan se pitää myös siivota. Ja vielä parempi, jos yritetään elää niin, että niitä uusia roskia syntyisi mahdollisimman vähän. Se on hyvä muistaa näin Black Fridayn ja joulun alla.

 


Ikävistä ikävin

 

 

Ystävä Suomesta laittoi tässä eräänä iltana WhatsAppiin lähes mustan kuvan ja kysyi, onko meillä täällä yhtä pimeää. Vähän nauratti, koska olin just töistä tullessani ostanut kaupasta otsalampun, tullut kotiin ja nukahtanut sohvalle yli kahden tunnin ”päiväunille”. Joten pimeää on ja uni maistuu.

 

Erityisen pimeää on myös siksi, että maassa ei ole vielä lunta. Vaikka toisaalta kaipaan lumen tuomaa valoa, olen myös kiitollinen jokaisesta lumettomasta päivästä, joka vie minua taas lähemmäksi ensi kevättä ja kesää. Ja tämä pääasiassa siksi, että lumi muuttaa työmatkat stressaaviksi. Ja toki vähän pelottaa myös se, kuinka selviäisin oikein lumisesta talvesta tuolla talossani – ja erityisesti niistä aikaisista aamuista.

 

Viime viikonloppuna saatiin kuitenkin reilusti vettä ( onneksi se ei tullut lumena ), ja talon vieressä oleva pieni sivujoki muuttui koskeksi. Olen raivannut rannasta lepikkoa, niin että koski näkyy nyt kunnolla pihaan. Tässä on ollut joskus muinoin mylly, ja sen kivirakenteet ovat vielä näkyvissä tuolla rannassa. Niitä ollaan käyty Lille Venin kanssa tutkimassa.

 

 

 

Koska Ivarin reviiri on nykyään tarpeettoman suuri, joudun hakemaan sitä milloin mistäkin naapurin puuliiteristä. Se haluaa ottaa sisäkissana menetetystä ajasta kaiken irti. Siinä on kuitenkin se hyvä puoli, että se pakottaa minut ulos silloinkin, kun tekisi mieli vain käpertyä sohvan nurkkaan. Kun olin saanut vaatteet niskaan ja lähdin taas kerran ulos iivarinhakumatkalle ( Lille Venn istuu pääasiassa kuistilla tai tulee heti sitä huutaessani ), Ivar tulikin vastaan omalla pihalla, ja kohta jo huomasin iltapäivän hämärässä mittailevani kasvimaan paikkaa, työnsin lapiota maahan ja tutkin maaperää, ja suunnittelin, mitä kukkia istutan mihinkin penkkiin. Usko ensi kesään on siis edelleen vahva.

 

Mutta yritetään nyt nauttia tästä pimeästä ajasta, kun saa luvan kanssa vetäytyä sisälle jo aikaisin. Vähän reilu kuukausi, niin päivät alkaa taas pitenemään ja edessä siintää uusi kevät ja uusi kesä. Ja mielummin kuitenkin nämä marraskuun ikävät säät, kuin Kalifornian metsäpalot tai Indonesian maanjäristykset. Ollaan ehkä kuitenkin onnekkaita, kun saadaan asua täällä tylsässä pohjolassa.

 

”Maailmassa ei ole koskaan järjestystä, eilen oli liian kuumaa ja nyt on liian märkää.” – Hemuli

 

Hengitetään syvään, lasketaan hartiat ja tehdään se mitä jaksetaan. Ja muistetaan, että aina ei tarvitse olla niin hirveän reipas. Eikä ainakaan marraskuussa.

 

 


Puutarhaunelmat ja kaalimaan kakarat

Uskollisimmat lukijat muistavat minun kirjoittaneen täällä näistä puutarhaunelmista jo monena vuonna. Unelmat ovat jääneet yleensä vain unelmiksi – yhtenä kesänä sain aikaiseksi komean kasvimaan, mutta muuten kaiken puurtamisen tuloksena on ollut eri mittaluokan epäonnistumisia. No, en ota näitä niin vakavasti, mutta kun sain keväällä tietää, että pääsen muuttamaan tähän taloon, ajattelin, että no nyt! Niin vähän tiesin, mitä kesä tuo tullessaan…

 

 

Tässä vaiheessa minulla oli vielä unelma ja suuret suunnitelmat. Jos ei vielä puutarhan, niin ainakin kasvimaan suhteen. Muuttopäivämäärä siirtyi jatkuvasti, mutta ajattelin, että se ei estä minua perustamasta kasvimaata. Vaikka vesi ei ollut vielä kytketty, saisin kyllä vettä ohi virtaavasta purosta.

Sitten tuli vuosisadan hellekesä. Ohi virtaava puro osoittautui olevan jyrkän rinteen ja läpipääsemättömän pusikon takana. Sateita odotellessa siementen kylvöt siirtyivät, kunnes päädyin ostamaan valmiita taimia. Ja kylvin vähän kehäkukkaa. Sen verran tuli sadekuuroja, että sain kerättyä sadevettä talteen ja pidettyä pienet viljelykseni hengissä.

 

 

Jatkuva yli 30 asteen helle uuvutti myös innokkaan puutarhurin, ja keskityin lähinnä seinien maalaamiseen sisätiloissa, ja perennapenkin kaivaminen jäi vähemmälle, muuta ei jaksanut. Hyvä, että sitäkään. No, elämänlanka jaksoi kasvaa.

 

 

Mutta kaikesta huolimatta, istuttamani lehtikaalit ja -sellerit kasvoivat komeasti. Samoin kehäkukat. Olin iloinen, että ainakin talven lehtikaalit oli turvattu. Paljon lehtikaalia pakkaseen, sillä pärjäisi jo pitkälle.

Sitten tuli muutto. Minun, vuohien ja hevosten. Vuokraisäntäni tunsi vuohensa, ja päätti suojata pienen kasvimaani kunnolla. Kiva mies, jolla on ehkä enemmän intoa kuin synnynnäisiä taipumuksia rakenteluun. Osaa kyllä myös nauraa itselleen.

 

 

Vähän hatara rakennelma osoittautui kuitenkin vuohien mielestä erinomaiseksi kiipeilytelineeksi, mutta ne putoili kehikkoon liian harvan laudoituksen läpi. Söivät siellä sitten lehtikaalia pelastajia odotellessaan. Pelastajana toimi useimmiten kesänaapurini (miesparka), koska minä olin siinä vaiheessa jo töissä.

Vuokraisäntä lisäili lautoja siihen malliin, että lopulta myöskään minulla ei ollut pääsyä vihannespenkkiini. Sitä pystyi kyllä kastelemaan, mutta sieltä ei saanut poimittua mitään.

Otin kuvan makuhuoneen ikkunasta. Siitä saa paremman käsityksen ”laatikkopuutarhastani”.

( täällähän oli kesän mittaan vaikka minkälaisia kesävieraita – näistä ehkä joku toinen kerta ).

 

 

Eräänä aamuna sitten oveeni kolkutettiin kiivaasti. Luulin, että talo on tulessa. Mutta kesänaapurini se vain siellä. ”Kasvimaasi, kasvimaasi!!!”, hän sai sanottua. Kun pääsin pihalle, oli siellä aikaiset sadonkorjuujuhlat menossa. Vuohet olivat lopultakin onnistuneet hajottamaan koko rakennelman, ja hevoset osallistuivat juhliin. Vuohille maistui lehtikaalit, hevoset popsivat sellerit ja kehäkukat. Hyvää oli.

 

 

 

Sen pituinen se, totesin. Antaa olla. Olkoon. Saa niitä kaupasta. Saatiin ainakin makeat naurut, kun ei oikein muutakaan voinut.

 

Jotta olisi kuitenkin jotain koristetta, ostin kaksi kukkaa  amppeleihin. Ainakin ne pysyisivät vuohilta turvassa…

 

 

 

Mutta onneksi tulee uusia kesiä. Ainakin pihani on nyt perusteellisesti lannoitettu ja keräsin just yksi ilta monta kottikärryllistä taatusti luomulaatuista hevosenlantaa yhteen kasaan. Siitä se taas lähtee. Unelma elää edelleen.

 


Elämän paradokseja

 

Elämässä on nykyään tosi usein hetkiä, jolloin seison ikkunassa katselemassa lintuja, nojailen portailla odottamassa kissoja sisälle, tai istun sohvalla takkatulen ääressä vain hengittämässä ja ihmettelen tätä uutta kotiani.

Siitä huolimatta saan enemmän aikaiseksi kuin pitkään aikaan. Ja tunnen itseni onnellisemmaksi ja tytyväisemmäksi kuin aikoihin. Se on aika mielenkiintoinen yhtälö oikeastaan. Tai paradoksi, koska eihän sen niin pitäisi mennä, että laiskottelemalla työt hoituu.

En oikein osaa selittää, miksi näin oikein on. Varmaan kyse on pohjimmiltaan siitä, että elämä tarjoaa nykyään niin paljon mahdollisuuksia minimeditaatioihin ihan arjessa, että mieli rauhoittuu. Puiden pilkkominen ja uunin sytyttäminen pakottaa pysähtymään, koska aika moni varmaan tietää, mitä tapahtuu, jos pilkkoo polttopuita kiireellä ja hampaat irvessä tai yrittää kärsimättömästi sytyttää takkaa tai hellaa?

”Ennen valaistumista pilko halkoja ja kanna vettä, valaistumisen jälkeen, pilko halkoja ja kanna vettä” sanoo tunnettu zeniläinen sananlasku. Olen kaukana valaistumisesta, mutta tuohon sanontaan on tullut nykyään jotain ihan uutta syvyyttä. Se on niin totta. Onnen ja tasapainon avaimet on oikeasti niin lähellä.

Pahimmassa tapauksessa me juostaan läpi elämän katsomatta sivuille eikä muisteta hetkeksikään pysähtyä elämän äärelle. Ja sitten eräänä päivänä: siinäkö se sitten oli?  Kovalla vaudilla me saatetaan päästä pitkälle, mutta maisemat jää kyllä näkemättä. Ja se elämän taika on kun on niissä pienissä hetkissä ja yksityiskohdissa.

 

Aika on arvokasta, mutta siinä on sellainen paradoksi, että jos me vain juostaan ja suoritetaan, niin juuri silloin aika menee meiltä hukkaan.

 

Joten muistetaan myös pysähtyä. Hengitetään syvään. Nähdään, kuullaan, haistetaan, maistetaan. Ja kohdataan toiset ihan oikeasti. Ainakin aina välillä.

 

Hyvää viikonloppua!