-
Uusia alkuja
Vaikka tämä korona ei ihan konkreettisesti ole suuremmin vaikuttanut omaan elämääni, niin jollain kumman tavalla se kuitenkin lamauttaa. Odotan jotain tapahtuvaksi, mutta en tiedä mitä ja milloin. Tunnen olevani keskellä jotain suurta muutosta, mutta en pysty sitä tästä myrskynsilmästä vielä hahmottamaan – niin kuin ei kukaan. Blogin kirjoittaminenkin tuntuu vaikealta. Toisaalta olisi niin pajon sanottavaa, mutta toisaalta ei ole mitään sanottavaa. On vain sen tavallisen arjen yllä väreilevä odottava hiljaisuus. Kummallinen tunne. Nyt tämä ei kuitenkaan tunnu pahaenteiseltä, pikemminkin päinvastoin. Siitä huolimatta, että maailma muuttuu nyt vääjäämättä ja meidän on pakko muuttua siinä mukana. Monelle se muutos tekee tosi kipeää. Varmaan se suurin henkinen haaste meille kaikille onkin…
-
Puutarhaunelmia ja -paineita
Työviikonloppu vaihtui sairastuvaksi ja flunssa pakotti sohvalle. Aurinko paistaa päivä päivältä korkeammalta ja kauemmin, mutta luistinradaksi muuttuneet pihatiet hillitsevät ulkoiluhaluja, ja tekivät sisällä sairastamisesta siedettävämpää. Ihana valo on kuitenkin hurauttanut tähän asti talviuntaan uinuneet puutarhahormonit käyntiin, ja niinpä eilinen meni katsellessa Ruotsin tv neloselta Mandelmannien uusinta kautta (en edelleenkään tajua, miksi sitä ei näytetä Suomessa). Olen kirjoittanut ihanista Mandelmanneista ja Mandelmannien ihanasta puutarhasta ja eläinlaumasta jo viime keväänä. Mutta näissä ihanissa puutarhaohjelmissa on sellainen kääntöpuoli, että vaikka ne aluksi inspiroivat, ne saattavat myös aiheuttaa paineita. Huomasin katselevani Mandelmannienkin puutarhaa vähän sillä silmällä. Että ei minusta ole ikinä tuohon. Sitten järjen ääni kuiskasi, että siellä on rakennettu puutarhaa yli…
-
Luopumisen tuskaa
Eilen vein kesän kottikärryillä siihen paikkaan, mihin piti rakentaa komposti. Tiedän suurinpiirtein, miten komposti pitäisi perustaa, mutta nyt siitä tuli vain kasa puutarhajätettä. Ehkä siitä tulee komposti ensi kesänä. Jos sitten jaksaisi. Yritin säästää viimeisiä kosmoksia ja samettiruusuja, mutta lopulta nekin päätyivät kottikärryihin. Yksinäiset kosmokset vähän paleltuneissa varsissaan näyttivät vain surullisilta. Ne taipuivat viluisina lukemattomien nuppujen painosta. Nuppujen, jotka eivät koskaan ehtisi aueta. Kottikärryt oli kuin hautajaissaattue. Hyvästiti kesälle. Pelastin viimeisen sitruunaperhosen ja asetin sen jo vähän kohmettuneen kropan istumaan auringonkukan lehdelle. Oikeastaan olisin halunnut ottaa sen sisälle lentelemään, mutta luovuin ajatuksesta. Ehkä sen kuitenkin kuuluu istua tuolla ulkona ja nauttia viimeisistä hetkistään auringonkukan lehdellä istuen. …
-
Jäähyväiset kesälle
Tunsin sen heti kun heräsin. Että oli kylmä. Silti vähän hämmästyin katsoessani ulos ja huomatessani, että maa oli kuurasta valkoinen ja mittari näytti kolmea pakkasastetta. Villatakki ympärilläni, mutta nilkat paljaana ja jalassa kesäiset puutarhakengät menin ulos toteamaan, että ainakin krassit olivat paleltuneet. Ja kurkut. Ehkä kosmoksetkin ennen kuin edes ehtivät kunnolla kukkia. Samettikukat olivat saaneet ohuen jääkuorrutuksen ja nurkan vesiastia oli jäässä. Tämä tuli nyt vähän liian yllättäen ja liian aikaisin. Kylmän ja myöhäisen kevään jälkeen sitä olisi toivonut pitkää ja lämmintä syksyä. Jotenkin sitä ajattelee, että se olisi reilua. Saisi ikäänkuin hyvityksen ikävästä keväästä. Mutta eihän se niin mene, ei luonnon kanssa voi neuvotella. Ja silti se…
