Elämää maalla

Ihana sade ja muinaisten hevosmiesten kuiskuttelut

Tiedättekö tunteen, kun pitkän ja kuuman päivän päälle pääsee lopultakin suihkuun? Tai kun oikein janoisena saa lasin vettä? Luonnosta tuntui varmaan ihan samalta, kun eilen alkoi lopultakin sataa.

Jotenkin tunsin sen omassakin kropassani. Ja miksi ei? Olemmehan mekin osa luontoa – tiiviimmin, kuin ehkä osaamme ajatellakaan. Olin eilen töissä, ja ihan jokaisen suusta sain kuulla saman lauseen: ”Ihanaa kun sataa!”

Kun täällä on viimeksi satanut, se oli lunta, ja siitä on yli kuukausi. Sen jälkeen on pääasiassa paistanut aurinko. Mutta nyt sataa ainakin pari päivää.

Sade potkaisee myös kevään kunnolla käyntiin. Loputkin lumet saa kyytiä ja maa vihertää.

Jo ennen aamiaista olin ulkona mittailemassa pihaa, kuuntelemassa linnunlaulua ja vetämässä keuhkot täyteen ilmaa. Minulle tämä on yksi niitä hienoimpia puolia maalla asumisessa: se, että voi vain avata oven, ja mennä ulos vaikka yöpaidassa, ja on keskellä luontoa.

 

 

Erityisesti puutarhurin sydäntä lämmitti kaikki ne lukemattomat keot taatusti luomulaatuista hevosenlantaa, jotka olivat jääneet minulta syksyllä heinien seasta huomaamatta. Keräilin niitä nimittäin jo viime syksynä yhteen kasaan tulevia viljelyksiäni varten, mutta tänään löysin niitä vielä paljon lisää.

Suhde hevosenlantaan (ja lantaan yleensäkin) on varmaan sellainen piirre, joka toisaalta yhdistää puutarhaihmisiä, mutta saa ulkopuoliset kohottelemaan kulmiaan. Hevosihmisen suhde hevosenlantaan on ehkä vielä hitusen tunteikkaampi – se tekee minut suorastaan onnelliseksi.

Yhtäkkiä huomasin mittailevani katseellani myös mahdollisia laidunmaita ja pihaton paikkaa, en pelkästään kasvimaata. ”Jos sen aidan vetäisi tuonne ja tuolla olisi juomapaikka ja tuosta kulku pihaan…”.  Saattoi tosin olla, että menneet hevosmiehet kävivät kuiskailemassa korviini.

Tämä paikka on nimittäin ollut tunnettu siitä, että täällä on aina ollut hevosia ja hevosmiehiä. Talvisin hevoset ovat olleet metsätöissä, kesäisin laiduntaneet täällä vapaina.

Kesänaapurini kertoi, kuinka häntä oli lapsena pelottanut ne jopa kahdenkymmenen hevosen laumat, jotka olivat laukanneet pitkin polkuja, ja saattaneet lähteä seuraamaan metsässä kulkijaa.

 

 

Viime syksynä toinen hevosista Blesen, sairastui yhtäkkiä vakavasti. Eräänä aamuna katsoin ikkunasta, ja huomasin siinä jotain outoa. Se seisoi pihalla heinätuppo suussaan ja tuijotti ikkunaan.

Sen kieli oli halvaantunut, eikä se pystynyt syömään. Eläinlääkäri epäili sillä botuliinimyrkytystä, ja se on väistämättä kuolemaan johtava tila. Eläinlääkäri ei osannut siinä tilanteessa tehdä muuta, kuin antaa kipupiikin.

En epätoivossani osannut tehdä muutakaan, niin pyysin kaikkia niitä entisiä täällä asuneita hevosmiehiä tulemaan apuun ja auttamaan Bleseniä. ”Nyt tulkaa auttamaan, te osaatte ja tiedätte!”, sanoin mielessäni.

Seuraavana päivänä Blesen oli lähes entisellään ja söi taas normaalisti. Eläinlääkäri totesi, että ei olisi ikinä voinut uskoa näin käyvän. Arvoitukseksi jäi, mitä oikein lopulta tapahtui. Kiitin kuitenkin mielessäni – varmuuden vuoksi.

Kun elää tällaisessa historiallisessa paikassa, kannattaa elää sopusoinnussa paitsi luonnon, niin myös menneiden sukupolvien kanssa. Tarvittaessa voi saada apua yllättävältä suunnalta.

Mukavaa perjantaita. Täällä taivas on kummallisen punertava ja voin vannoa, että aamulla silmäni olivat täynnä hiekkaa suoraan saharasta. Elämme globaalissa maailmassa.

 

(kirjoitettu 26.4.2019)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *