Jäähyväiset kesälle

Tunsin sen heti kun heräsin. Että oli kylmä. Silti vähän hämmästyin katsoessani ulos ja huomatessani, että maa oli kuurasta valkoinen ja mittari näytti kolmea pakkasastetta.

Villatakki ympärilläni, mutta nilkat paljaana ja jalassa kesäiset puutarhakengät menin ulos toteamaan, että ainakin krassit olivat paleltuneet. Ja kurkut. Ehkä kosmoksetkin ennen kuin edes ehtivät kunnolla kukkia. Samettikukat olivat saaneet ohuen jääkuorrutuksen ja nurkan vesiastia oli jäässä.

Tämä tuli nyt vähän liian yllättäen ja liian aikaisin. Kylmän ja myöhäisen kevään jälkeen sitä olisi toivonut pitkää ja lämmintä syksyä. Jotenkin sitä ajattelee, että se olisi reilua. Saisi ikäänkuin hyvityksen ikävästä keväästä. Mutta eihän se niin mene, ei luonnon kanssa voi neuvotella. Ja silti se menee juuri niin kuin sen kuuluu mennä.

Joku kirjoitti kai instagramissa, että miksi jokainen kesä on näin aikuisena pettymys. Ensin ajattelin, että onpa surullinen ajatus, mutta sitten tunnistin tuon ajatuksen myös itsessäni. Kesä on, jos ei aina, niin aika usein vähän pettymys. Ainakin jollain tavalla. Mutta tässä pätee se ihan sama kuin muissakin asioissa: ei me petytä siihen, miten asiat menevät, vaan niihin omiin odotuksiimme.

Täällä pohjoisessa kesä-parka saa sellaisia odotuksia niskaansa, että niitä on useimmiten aika mahdoton täyttää. Ja mikäli sattuu olemaan puutarhaihminen ja ehkä haaveilemaan vielä omavaraisuudesta, tulee kesän niskaan vielä ne usein epärealistiset suunnitelmat. Loppumattomat työlistat, joista on kokonaan unohtunut ne arjen tavalliset asiat, niin kuin työssäkäynnit, nukkumiset ja ruuanlaitot. Jonkinasteinen pettymys on lähes väistämätön.

Ja sitten tulee se aamu, kun maa on jäässä, ja tekisi mieli huutaa niin kuin lapsena, että tää on vielä ihan  kesken, kun äiti tuli hakemaan syömään kesken hyvien leikkien.

Mutta vaikka leikit jäivät lapsena usein kesken, niin kesät tuntuivat aina pitkiltä ja ihanilta. Niin ainakin muistelisin. No, kai sitä on helpompi elää hetkessä, kun ei tarvitse huolehtia hajonneista pesukoneista, tietokoneista, toimimattomista nettiyhteyksistä ja auton katsastuksista. Tai tuhohyönteisistä ja hallaöistä. Kun elämä oli yhtä uimista, ratsastusleiriä, mansikoiden syömistä ja vähän porkkanpenkkien kitkemistä.

Olen niin monta kertaa kirjoittanut tänne blogiin, että eläkää hetkessä, carpe diem, nämä ovat ohikiitäviä hetkiä!  Mutta vaikka sen tietää, niin miksi jokin, joka oli lapsena niin helppoa, on nyt aikuisena niin pirun vaikeaa?

Tänäkin kesänä olen ihan liian harvoin istunut rappusilla juomassa aamukahvia, tai kävellyt aamukasteessa paljain jaloin. Saati uinut. Olen lähinnä huolehtinut, murehtinut, stressannut ja purrut kynsiäni. Ainakin tuntuu siltä. Mitään en ole saanut aikaiseksi ja kaikki on vielä ihan kesken.

Sen verran pitää olla kuitenkin armollinen itselleen, että tämä kesä oli kyllä aika lyhyt, ihan oikeastikin. Lämpöä ja aurinkoa riitti tasan kuukauden, heinäkuun. Kesäkuussa oli kylmää ja sateista, ja elokuussa samoin. Ja nyt sitten ensimmäiset pakkaset.

No, mutta näillä mennään. Pitää kai lähteä poimimaan pihlajanmarjoja. Niitä on paljon ja ne ovat makeimmillaan ensimmäisten pakkasten jälkeen.

Seuraavassa postauksessa ylistän sitten syksyn kauneutta ja väriloistoa. Kirpeitä aamuja ja takkatulen lämpöä. Ja muistutan taas, kuinka pitää tarttua hetkeen ja nauttia pienistä asioista. Ehkä pesukonekin on sitten jo kunnossa.