Puutarha ja piha

Puutarhaunelmia ja -paineita

Työviikonloppu vaihtui sairastuvaksi ja flunssa pakotti sohvalle. Aurinko paistaa päivä päivältä korkeammalta ja kauemmin, mutta luistinradaksi muuttuneet pihatiet hillitsevät ulkoiluhaluja, ja tekivät sisällä sairastamisesta siedettävämpää.

 

Ihana valo on kuitenkin hurauttanut tähän asti talviuntaan uinuneet puutarhahormonit käyntiin, ja niinpä eilinen meni katsellessa Ruotsin tv neloselta Mandelmannien uusinta kautta (en edelleenkään tajua, miksi sitä ei näytetä Suomessa). Olen kirjoittanut ihanista Mandelmanneista ja Mandelmannien ihanasta puutarhasta ja eläinlaumasta jo viime keväänä.

 

Mutta näissä ihanissa puutarhaohjelmissa on sellainen kääntöpuoli, että vaikka ne aluksi inspiroivat, ne saattavat myös aiheuttaa paineita. Huomasin katselevani Mandelmannienkin puutarhaa vähän sillä silmällä. Että ei minusta ole ikinä tuohon. Sitten järjen ääni kuiskasi, että siellä on rakennettu puutarhaa yli kaksikymmentä vuotta ja monen ihmisen voimalla. Joten ei ehkä kannata vertailla.

 

Samalla kun mieli alkoi täyttyä uusista haaveista ja suunnitelmista,  sinne hiippi myös pelko. Mitä jos? Mitä jos kesästä tulee samanlainen kuin viime kesä? mitä jos en jaksakaan? Muistan miten viime kesänä jouduin usein pakottamaan itseni tuonne ulos kastelemaan tai kitkemään. Miten uusien kukkanuppujen tai pienten tomaatinalkujen aiheuttama ilo oli jotenkin väljähtynyt ja haalistunut. Niiden aiheuttama hymy ei ulottunut ihan silmiin asti tai ainakin sammui nopeasti.

 

 

Siinä on jotain niin älyttömän ristiriitaista. Siinä, että jokin, joka voisi tuottaa niin paljon iloa ja mielihyvää, voi toisaalta aiheuttaa niin suuria paineita. Mitä jos kasvimaa jää taas tekemättä ja nurmikot leikkaamatta? Mitä, jos kaikki vaan epäonnistuu?

 

Sama pätee vähän kaikkeen luovaan tekemiseen. Mitä jos en osaakaan? Mitä jos epäonnistun? Mitä jos siitä tulee ihan huono? Mutta tässäkin sisäisessä äänessä on sellainen vähän pirullinen piirre, että se saattaa olla tosi hiljainen. Niin hiljainen, että oikeastaan sitä ei edes kuule, vaan jättää vaan tekemättä. Ajattelee, että ei vaan huvita tai ei jaksa. Mutta pohjimmiltaan kyse on kuitenkin pelosta, että ei riitä.

 

Enkä ole tämän kanssa todellakaan yksin. Monilla ulkoisesti hyvinkin menestyneillä ihmisillä on usein ihan samanlainen sisäinen kriitikko. Toisia se vain piiskaa eteenpäin saavuttamaan aina vähän enemmän ja lopulta uupumaan, kun toiset se lamauttaa edes yrittämästä. Ja on sitten ylisuoriutuja tai alisuoriutuja, pohjimmiltaan kumpikin saattaa olla ihan yhtä onneton.

 

 

Omalla kohdalla tilanne johti syksyllä siihen, että kävin jopa katsomassa toista taloa. Taloa, joka on vähän lähempänä naapureita ja jossa piha ei ainakaan aiheuttaisi paineita. En sitä kuitenkaan saanut. Onneksi, voin nyt sanoa. Sisäistä pahaa oloa ei yleensä kannata terapoida ulkoisia olosuhteita muuttamalla, ei ainakaan ihan ensimmäisenä.

 

Koska vaikka tuleva kesä jostain omituisesta syystä vähän pelottaakin, niin toisaalta täällä asuminen tuntuu nyt tosi hyvältä. Jos viime kevät ja kesä olivat raskaita, niin tämä talvi on tuntunut jotenkin rauhoittavalta ja hyvältä. Se on ollut ihan käytännönkin tasolla aika helppo, mutta olen myös itse antanut itselleni luvan levätä. Olen keskittynyt vain oleelliseen. Ehkä siinä pillee salaisuus myös tulevan kesän osalta.

 

Minulla tuntuisi olevan energiaa paljon viime kesää enemmän, joten mitään huolta ei pitäisi olla. Ja sitä paitsi ei minua kukaan ulkopuolinen mihinkään pakota tai painosta. Se sisäinen kriitikko istuu tuossa ihan omalla olkapäällä. Vaikka koko kesä menisi nurmikolla maaten ja ruohonkortta suussa pyöritellen, ei sekään olisi vaarallista. Voisi olla ihan hyvä tapa viettää kesää.

 

 

Eli taidan uskaltaa kuitenkin vähän suunnitella ja tilata siemeniä. Jos vaikka esikasvattaisi jotain. Ja istuttaisi paljon kesäkukkia. Ja tietenkin jotain syötävää. Saisinkohan hevoset tänne kesälaitumelle? Sitten kasvimaa pitäisi aidata kunnolla…

 

Tai jos jättäisikin to do -listan kirjoittamatta ja kirjoittaisikin to be -listan.  Yrittäisi olla läsnä joka hetkessä ja miettisi vähemmän lopputulosta. Se saattaisi toimia?

 

5 Comments

  • Marketta

    Joskus muinoin Puutahaperjantai tai-keskiviikko niminen ohjelma oli tehty juurikin tuolla Mandelmannien tilalla. Ne oli ihan huippuja jaksoja!

    Tunnistan itsessäni tuon saman itsekriittisen tuskan, mistä kirjoitat. Joskus tuntuu, että heitän hukkaan hienon mahdollisuuden tehdä omista tiluksistani samanlaista kuin noissa lifestyle ohjelmissa. Mutta joo, tuollainen to be-lista on paljon parempi, kuin suorittamiseen painostava to do-lista.

    Yritetään olla itsellemme armollisia ja elää hetkessä!

    • admin

      Mua kyllä ihmetyttää ja harmittaakin, että noita Mandelmanneja ei näytetä Suomen televisiossa (eikä kyllä Norjankaan..), se on niin tosi kiva sarja. Joka kevät tulee aina uudet seitsemän tai kahdeksan jaksoa. Voi sen tietenkin katsoa Ruotsin tv:stä mutta se vaatii vähän kielitaitoa ja kikkailua VPN-yhteyden kanssa. Telkkarista tulee niin paljon suoranaista potaskaa, että luulis tänkin johonkin mahtuvan. En tiedä, mistä se kiikastaa.

      Mua kyllä oikein ärsyttää se pieni ärhäkkä kriitikko, se nimittäin pilaa monta tosi kivaa juttua. Eikä auta, vaikka sen kuinka yrittäisi järjen äänellä vaientaa.

      Mutta yritetään olla armollisia – kyllä me riitetään ihan tällaisina.

  • Hirnakka

    Oi että, allekirjoitan joka sanan tuosta päänsisäisestä kriitikosta. Juuri nyt kun omassa elämässä niin moni asia on vaihteeksi kunnossa, pieni ääni yrittää muistuttaa että se on hetki vaan kun kaikki voikin olla ihan pielessä. Silti iloitsen hyvin kasvavista tomaatintaimistani ja odotan innolla kesää.

    Täydellinen tai valmis puutarha ei ole ikinä, aina on jotain korjattavaa, onneksi. Minusta juuri epätäydellisyys on kaunista, kukapa meistä itsekään täydellinen on?

    Oikein mukavia keväisiä päiviä sinulle!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *