Kesää odotellessa

Ulkona on vielä kolmekymmentä senttiä lunta ja luonto ei ole todellakaan kauneimmillaan juuri nyt, mutta samalla pitäisi alkaa valmistautua tulevaan kesään ja kasvukauteen. Tämä on aikaa kun pitää vain luottaa siihen, että asiat menee juuri niin kuin niiden pitää ja kevät etenee, vaikka kaikki ulkoinen todistaa jotain ihan muuta.

Menneellä viikolla kevät sai vähän vauhtia monta päivää kestäneiden sateiden seurauksena, ja jopa tällä seudulla on koettu erinäisiä maanvyoryjä kun sade- ja sulamisvedet eivät pääsee imeytymään routaiseen maahan ja purot etsivät uusia uomia. Eräänä päivänä maanvyöry katkaisi tien, jota olin juuri hetkeä aikaisemmin ajanut.

Ensi viikolle on luvattu lähes kahdenkymmenen asteen lämpötiloja, ja jää nähtäväksi, mitä yhtäkkinen lämpöaalto tuo tullessaan. Mutta tämä on se vero, jonka näistä maisemista joutuu maksamaan. Mitä hienommat maisemat, sitä rajumpia on myös erilaiset luonnonilmiöt. Mutta voi miten odotankaan lumien sulamista – maanvyöryjä tai ei. Oma taloni seisoo onneksi  tukevasti (?) tasaisella hiekkaharjulla.

Näin keväällä sitä suorastaan hieroo kämmeniään yhteen, että pääsisi taas lapion varteen ja saisi tuntea maan tuoksun nenässään. Talven aikana usein unohtuu, kuinka paljon aikaa ja fyysistä ponnistelua puutarhatyöt oikeastaan vaativatkaan, joten mieli lähtee helposti laukalle ja unelmat ja suunnitelmat kasvavat auringon noustessa yhä korkeammalle.

Näin ennen kauden alkua unelmoin isosti keittiöpuutarhasta ja potagerista hiekkakäytävineen ja aitoineen, suurista kukkapenkeistä ja kiipeilevistä köynnöksistä. Näen itseni kävelemässä viljelysteni keskellä olkihattu päässä ja pellavapaita päällä auringon lämmittäessä miellyttävästi selkääni. Kasvimaalla ja kukkapenkeissä kaikki kasvaa kohisten, mutta niiden ympärillä ei. Näen itseni kapellimestarina, joka voi päättää, mikä saa kasvaa ja mikä ei.

Alkukesän kasvuvoima kuitenkin yllättää joka vuosi: rikkaruohot kasvaa kohisten ihan minulta kysymättä ja istuttamani pienet taimet joutuvat taistelemaan elintilastaan.  Kun minä pitkien työpäivien jälkeen keskityn kasvimaan kitkemiseen, horsmat ja nokkoset sen ympärillä kasvavat sellaisella vauhdilla, että peittävät näkymän kasvimaalle, eikä ruohonleikkuri niihin yhtäkkiä enää pysty.

Kun kitken yhtä penkkiä, niin rikkaruohot alkavat valtaamaan sitä toista. Kaalikoit syövät kaalin alut,  koska en ole ehtinyt niitä kunnolla peittämään tai nyppimään toukkia yksitellen. Puutarhan kapellimestarista kuoriutuu sotapäällikkö joka hikeä ja verta pyyhkien taistelee pienten taimiensa puolesta. Tässä kohtaa iskee usein väsymys ja pettymys. Mikään ei olekaan niin kuin olin suunnitellut ja suuret unelmat haihtuvat savuna ilmaan. Ei tästä tule taaskaan mitään.

Vaikka olisi monta kertaa tehnyt mieli, en ole vielä koskaan luovuttanut. Mutta ihan joka vuosi olen joutunut päästämään irti liian suurista vaatimuksista ja unelmista. Tehnyt sen, mitä olen jaksanut ja pystynyt ja todennut, että ei pohjoisen kasvuvoimaa kukaan voi hallita, oli sitten millainen kapellimestari tai sotapäällikkö tahansa. Eikä tietenkään tarvitsekaan.

Tiedän, että kaikkein terveellisimmät kasvit kasvavat oikeastaan kasvimaan ulkopuolella. Juuri ne horsmat, nokkoset,  siänkärsämöt ja apilat, joita vastaan usein yritän taistella, ja omat salaatit kalpenevat niiden rinnalla.

Kuitenkin se, että saa itse kasvatettua jotain siemenestä, on niin tyydyttävää, että villivihannekset ei ihan tunnu riittävän. Kai ne on ne menneiden sukupolvien maanviljelijägeenit, jotka aina aktivoituvat kevään koittaessa.

Ja sitten joskus heinäkuussa, kun on käynyt läpi kaikki tunteet palavasta innosta ja ilosta pettymyksen kautta epätoivoon ja väsymiseen, on kaikki yhtäkkiä ihan hyvin. Villivihannekset kukoistaa, mutta niin kukoistaa myös kesäkurpitsat, tomaatit, salaatit, herneet ja mikä milloinkin.

Omien viljelysten kasvuvoima päihittää vähitellen rikkaruohot ja tuholaiset, ja itse saa istua yhä enemmän auringossa nauttimassa kättensä töistä.

Aina jokin myös epäonnistuu, potageri jää tekemättä ja horsmat valtaavat kasvimaan reunukset,  mutta lopulta useampi juttu kuitenkin onnistuu, työ palkitaan ja kaikki tuntuu taas vaivan arvoiselta.

Puutarhanhoito on usein verta, hikeä ja kyyneliä. Monen mielestä sulaa hulluutta ja työtä, jonka hyötysuhde on surkea.  No joo, mutta silti. Martti Luther on todennut, että parasta hoitoa saatanan kiusaamalle mielelle, on lannan levitys pellolle. Allekirjoitan. Ja suosittelen kokeilemaan.

Puutarhahulluudesta olen kirjoittanut myös täällä.