Lumiraja

Talvi lähestyy, se valuu hitaasti mutta varmasti alas vuoren rinteitä. Valot syttyvät illalla yhä aikaisemmin, ja sammuvat aamulla yhä myöhemmin. Päivä lyhenee. Ei voikaan enää ajatella, että vielä ehtii. Juuri kun päättää lähteä kävelylle metsään, huomaakin, että ulkona pimenee.

Pitäisikin olla tehokas juuri silloin, kun ei jaksaisi olla tehokas, ja saada samat asiat mahtumaan yhä lyhyempään aikaan. Tehdä työpäivä ja lähteä metsään kävelemään. Olla ulkona. Kohta se on aika mahdotonta – ainakin täällä katuvalojen ulottumattomissa, missä pimeä on sysipimeää.

Kellojen siirtämisen seurauksena pimeneminen on tapahtunut niin nopeasti, että siihen on vaikea sopeutua. Kropan ja mielen säädöt kertovat vielä, että kun tulee pimeä, on ilta.

Pimeällä kuuluu istua sohvalla ja suunnitella nukkumaanmenoa, eikä siivota tai tehdä ruokaa, kirjoittaa blogia tai maalata tauluja. Tai mitä kukin nyt iltapäivisin ja iltaisin tekee.

Mutta eihän iltaa voi alkaa viettämään viideltä? Kohta kolmelta? Vähitellen sitä tietenkin sopeutuu siihen, että pimeälläkin voi tehdä asioita ja olla aktiivinen. Mutta ei vielä. Ei näin nopeasti.

Itse odotankin, että lumiraja valuisi aika nopeasti tänne alemmas. Lumi toisi edes vähän valoa pimeyteen. Hetken se jo valaisi pihaa, mutta vain hetken.

Mutta silloin kun on valoisaa ja sattuu vielä olemaan kirkasta, niin onhan täällä kyllä kaunista. Olen asunut täällä kohta kuusi vuotta ja yhä edelleen tämä kauneus joinain päivinä lähes salpaa hengityksen. Sitä astuu ulos ovesta, näkee tuon maiseman ja muistaa, miksi sitä täällä oikein asuukaan.