Kaksi eri reissua. Ihmisiä, joiden kanssa jaoin hetken ylämäet ja alamäet. Epämukavuuden, kylmyyden, voitonriemun huipulle tultaessa ja huikeat maisemat. Menneenä viikonloppuna sain kaksi kuolinviestiä, kaksi reissukaveria on poissa. Toinen oli ehtinyt vaeltaa jo pidempään, toinen jatkoi matkaansa ihan liian aikaisin. Sytytin molemmille kynttilät ja pyysin siunausta matkalle, jonka he joutuvat tekemään nyt yksin.                 Vaikka molemmat olivat elämässäni vain hetken, molempien kuolema kosketti minua. Tai ehkä on oikeampaa sanoa, että molempien elämä kosketti minua. Toivon, että he kuulevat ajatukseni siellä jossain. Nuo välillä rankatkin reissut vuorille nimittäin yhdistävät ihmisiä ihan erityisellä tavalla. Olo on vähän haikea ja surullinen. ”Kaikki nämä päivät, jotka tulivat…

Talviloma vei mennessään ja blogitauko venähti vähän aiottua pidemmäksi. Oli kuitenkin niin harvinaisia ja arvokkaita vieraita, että koko blogi yksinkertaisesti unohtui vähäksi aikaa. Mutta ehkä sen kuuluu niin mennäkin aina joskus. Kaikkea ei tarvitse kirjata ylös tai edes kuvata – puhelinkin nimittäin unohtui monta kertaa kotiin. Vaikkapa juuri silloin kun tavattiin kävelyllämme kaksi hirveä. Tämä laakso teki taas tehtävänsä ja vieraat nukkuivat hyvin ja saivat levätä. Helmikuu lomakuukautena rajoittaa tekemisen määrää – varsinkin kun ei ollut suksia tai lumikenkiä. Mutta rauhalliset kävelyt, hevosten paijailut ja vuohivauvojen pusuttelut tuntuivat olevan tarpeeksi. Ja tietenkin yhdessä syöminen ja oleminen.     Itse sitä aina huolehtii, että vierailla olisi tarpeeksi tekemistä, näkemistä ja kokemista,…