Tauko bloggaukseen tuli suunnittelematta, mutta tarpeeseen. Joskus pitää vaan kääntyä sisäänpäin ja se pitää tehdä yksin. Karsia kaikki, minkä karsia vaan voi. Olen käynyt töissä ja hoitanut arkeni, kävellyt metsissä. Mutta siinä se.   Tämä mennyt vuosi on ollut raskas. Se alkoi äitini kuolemalla ja kaikella siihen liittyvällä. Välillä tuntui, ettei käytännön asiat jätä ollenkaan tilaa suremiselle. Mietin, onko minussa jotain vikaa, kun ei itketä enemmän.   Mutta surulla on monet kasvot ja kaikki surut ovat erilaisia. On erilaista surra iäkkään ja sairaan ihmisen odotettua kuolemaa, kuin liian nuorena kuolleen äkillistä poismenoa. Nyt suru ei ollut lohdutonta ja dramaattista, vaan hiljaisena kytevää, joka kuitenkin vei voimia, enkä oikein edes ymmärtänyt…