Elämäniloa etsimässä
Tauko bloggaukseen tuli suunnittelematta, mutta tarpeeseen. Joskus pitää vaan kääntyä sisäänpäin ja se pitää tehdä yksin. Karsia kaikki, minkä karsia vaan voi. Olen käynyt töissä ja hoitanut arkeni, kävellyt metsissä. Mutta siinä se.
Tämä mennyt vuosi on ollut raskas. Se alkoi äitini kuolemalla ja kaikella siihen liittyvällä. Välillä tuntui, ettei käytännön asiat jätä ollenkaan tilaa suremiselle. Mietin, onko minussa jotain vikaa, kun ei itketä enemmän.
Mutta surulla on monet kasvot ja kaikki surut ovat erilaisia. On erilaista surra iäkkään ja sairaan ihmisen odotettua kuolemaa, kuin liian nuorena kuolleen äkillistä poismenoa. Nyt suru ei ollut lohdutonta ja dramaattista, vaan hiljaisena kytevää, joka kuitenkin vei voimia, enkä oikein edes ymmärtänyt surevani.
Yritin innostua ja inspiroitua. Olla omavarainen ja nauttia puutarhanhoidosta ja tästä ihanasta pihasta. Mutta oikeasti mikään ei huvittanut, ja kaikki ne asiat, joista olisi ”pitänyt” nauttia, tuntuivat jotenkin samantekeviltä. Sain aikaan kukkapenkkejä, mutta mitään erityistä mielihyvää en tuntenut. Nautin puutarhahoidosta hampaat irvessä.
Nyt kun ajattelen, blogin kirjoittaminenkaan ei huvittanut siitä yksinkertaisesta syystä, että tämä tuntui jotenkin valheelliselta. Tai ei ainakaan ihan rehelliseltä. Olin etukäteen hehkuttanut sitä, kuinka nautin puutarhanhoidosta ja minulla oli suuret suunnitelmat omavaraisuuden suhteen. Ja sitten oikeastaan ainoa, mikä tuotti edes jonkinlaista mielihyvää, oli kahvikupin kanssa verannalla istuminen.
Mutta ei tässä blogia tai sosiaalista mediaa voi ahdistuksesta syyttää. Ei minulla ollut mitään tarvetta esittää teille jotain, mikä ei ollut totta. Paljon merkittävämpää oli se, että en ollut rehellinen itselleni. Blogi vain heijasti tätä.
Hetkittäin olen miettinyt, haluanko tällaista elämää ollenkaan? Vanhaa taloa maalla, kasvimaata ja puutarhaa. Mitä oikeasti haluan elämääni, ja olenko jäänyt kiinni vanhohin käsityksiini siitä, millaista hyvän elämän pitäisi olla?
Vai onko tämä vain surua. Vai olenko masentunut tai ehkä yksinäinen? Onko ihan teveellistä asua yksin täällä syrjässä? Onko tämä unelmani tullut tiensä päähän, mutta en halua sitä vain myöntää?
Mutta lopulta tiesin ainoastaan sen, että nyt on aika olla täysin rehellinen. Ja nimenomaan itselleni. Mitä oikein elämältäni haluan. Ihan oikeasti. Ja toisaalta muistaa se, että se todellinen muutos lähtee sisältä päin. Todellinen onni ja ilo ei tule elämäämme ulkoisia olosuhteita muuttamalla.
Kesällä elämä yritti selvästi osoittaa jotain, ja kaikki käytännön asiat alkoivat mennä pieleen. Pesukoneet, puhelimet, tietokoneet ja auto hajosivat. Nettiyhteydet tökkivät. Työn suhteen kaikki oli yhtäkkiä epävarmaa ja mikään ei tuntunut onnistuvan. Käytännön elämä tuntui yhtäkkiä kamppailulta ja selviytymiseltä. Universumi yritti selvästi sanoa minulle jotain.
Koska jos johonkin uskon, niin siihen, että silloin kun on kaikkein vaikeinta ja synkintä, meillä on tuhannen taalan paikka sukeltaa myös syvälle itseemme, omiin varjoihimme, ja oivaltaa ehkä jotain tosi tärkeää ja merkittävää. Vastoinkäymiset ovat usein elämän tapa laittaa meidät enemmän tai vähemmän polvilleen silloin, kun emme muuten kuuntele.
Jossain vaiheessa syksyllä ymmärsin päästää irti kaikesta yrittämisestä. En enää yrittänyt väkisin nauttia asioista, jotka eivät oikeasti tuottaneet iloa. Tein pakolliset. Muistin kyllä sen, että olen oikeasti nauttinut puutarhan hoidosta. Olen nauttinut kirjoittamisesta ja maalaamisesta. Ja hyvin todennäköisesti ne tulevat vielä tulevaisuudessakin tuottamaan minulle iloa. Tai sitten ei. Ehkä elämääni tuleekin jotain ihan uutta, jota en ole osannut edes ajatella. Sekin on mahdollista.
Yritin kuitenkin päästää irti siitäkin ajatuksesta, ja antaa asioiden olla, niin kuin ne juuri nyt ovat. Se helpotti. Pelkästään se, että hyväksyin elämäni juuri sellaisena kuin se tällä hetkellä on, enkä yrittänyt vääntää sitä väkisin mihinkään muottiin, auttoi minua hengittämään syvemmin ja vapaammin kuin pitkään aikaan.
Vanhassa jääkiekkotermissä on vinha perä: peli sujuu paremmin, kun lakkaa puristamasta mailaa. Jos yrittää täyttää omia hyvän elämän kriteereitä hampaat irvessä ja sitä mailaa puristen, ei lopputulos voi olla kuin huono. Elämästä katoaa orgaanisuus ja soljuvuus, ja sen myötä myös ilo. Tämä pätee ihan kaikkeen. Puiden pilkkomiseen, puutarhanhoitoon, blogin kirjoittamiseen ja taiteen tekemiseen.
Vuosi on ollut ajoittain rankka, mutta ei pelkästään sitä. Elämässä on ollut paljon hyviäkin hetkiä. Tällä hetkellä elämä tuntuu aika seesteiseltä. Vaikka ulkona on pimeää, elämä tuntuu myös valoisammalta. On taas helpompi hengittää.
Nyt keskityn puiden kantamiseen ja uunien lämmittämiseen. Yritän elää yhä autenttisemmin ihan jokainen päivä ja joka ikinen hetki. Hengittää syvään ja antaa elämän tapahtua – mitä ikinä se tuokaan mukanaan.
Ja olen syvästi kiitollinen myös näistä vaikeista ajanjaksoista, koska niiden kautta olen oppinut itsestäni ja elämästä eniten. Juuri ne ovat muokanneet minusta yhä enemmän oman itseni. Kerros kerrokselta.
Blogin kirjoittamista varmaankin jatkan. Nyt ainakin tuntuu siltä. Katsotaan mihin suuntaan tämä kehittyy.
8 Comments
M. T. Ainasoja
Jaksamista! Toivottavasti jatkat bloggaamista, sillä juttujasi on ollut ilo lukea, mutta siitä ei ole tosiaan tarve ottaa paineita tässä kohtaa. Kirjoittelet taas, kunhan se jälleen tuottaa iloa.
admin
Kiitos kommentistasi. Kyllä mä varmaan taas kirjoittelen useamminkin. Ja elämä tuntuu tällä hetkellä huomatttavasti mukavammalle kuin vielä joku aika sitten.
Saila
Blogisi on niin helmi, kun osaat sekä pohdiskelun ja analysoinnin että sen sanoiksi pukemisen taidot. Kun tajuaa lukea hitaasti ja ajatuksella, porautuu viisauksia ja oivalluksia omaankin päähän.
Nyt esimerkiksi kolahti osuvasti tuo, että täytyy olla rehellinen itselleen tai voi huonosti. Olen huomannut sen ihan sellaisessa yksinkertaisessa asiassa kuin ihmissuhteessa, jossa koin tarpeen miellyttää ja sanoin asioita vain siksi, että tiesin niiden miellyttävän kuulijaa, en siksi, että olisin oikeasti ajatellut niin. Tuollaista tulee tehtyä huomaamatta, kunnes jonakin päivänä asia kirkastuu ja tajuaa, miksi se ihmissuhde on niin kuluttava. Varmaan tuollainen itsepetoksessa, tai pikemminkin ei omana itsenään, eläminen avautuu tajuntaan yleensä vasta ajan päästä.
Ikävä kuulla suuresta, kytevästä surustasi. Otan osaa.
admin
Kiitos Saila <3 Me ollaan kaikki opittu lapsesta lähtien miellyttämään ympäristöämme ja täyttämään muiden odotuksia, koska emme halua olla ulkopuolisia. Kuka enemmän ja kuka vähemmän. Siinä kadottaa helposti itsensä, ja jossain vaiheessa sitä sipulia on pakko alkaa kuoria. Luulen, että äidin kuolema on asia, joka monella laukaisee tän prosessin. Sitä on lopultakin ihan "oikeasti" aikuinen ja alkaa miettiä, että kuka minä oikeastaan olen. Varsinkin kun omalla kohdalla äiti oli voimakas ja vahva persoona. Ihana ja rakastava äiti, mutta voimakas.
SK
Kiitos, että kirjoitit. Löysin taas tuttuja ajatuksia. Universumin vastustus on välillä turhan tuntuvaa ja pysähdys raju uuden liikkeellelähdön ja soljuvuuden alkua odottaessa. Voimaa ja valoa toivon Sinulle marraskuun keskelle <3
admin
Kiitos sinulle kommentista <3. Jos ja kun univerumi oikein kovasti vastustaa, kannattaa yrittää muistaa, että se ehkä kuienkin tietää parhaiten ja yrittää ohjata meitä oikeaan suuntaan. Välillä melkoisella voimallakin. Synkimmillä hetkillä sitä ei usenkaan näe, mutta silloin ei auta kuin luottaa ja muistaa hengittää. Karsia turha ja keskittyä oleelliseen. Voimaa ja valoa myös itsellesi!
marketta
Ihanan rehellinen ja realistinen postaus! <3
Oma uupuneisuus ja masentuneisuus on asioita, joita on hirvittävän vaikea itselleen myöntää. Ei edes silloin, kun joku läheinen ihminen sinulle siitä huomauttaa.
Minun äitin kuoli 18 vuotta sitten. Hän oli lähes koko minun lapsuuteni mieleltään sairas ja jotenkin ajattelin hänen kuolemansa olevan helpotuskin minulle. Itkin kyllä jonkin verran hänen kuolemansa jälkeen, mutta jotenkin en osannnut häntä surra. Hän oli kuitenkin terveinä hetkinä tosi ihana äiti. Mietinkin sitä, että tuleeko suru jossain vaiheessa. Surematon suru ei ole hyvä asia ja se voi tulla yllättävästikin ja todella voimakkaana vuosien päästä.
Vuosi takaperin kun työuupumukseni sai niin valtavat mittasuhteet ja minun oli haettava oireisiin apua, tuli minulle vihdoin suru äitini kuolemasta. Jossain vaiheessa mietin, että minulla ei ole ketään joka minua halaisi ja lohduttaisi, vaikka se pitänyt paikkaansa. Olihan minulla läheiseni.
Mutta jotenkin olisin kaivannut äidin syliä lohduttamaan minua masentuneisuudessani. Olin jotenkin jäänyt sitä paitsi lapsenakin, niin tunne oli todella voimakas ja pelottava. Olen itse äiti ja mummu, joka halaa ja lohduttaa, mutta minulla ei ole itselläni kumpaakaan enään.
Kaikenlaiset itseäni syyllistävät ajatukset tulivat mieleen; olisinko voinut tehdä jotain äitini eteen enemmän ym., vaikka tiesin ettei se olisi mitään auttanut.
Tämä meidän Leppämäki touhuineen, ympäröivine metsineen ja luonnon läheisyys oli tosi voimaannuttavaa näinä vaikeina hetkinä. Vaikka koen täällä välillä yksinäisyyttäkin, on silti jotenkin sellainen tunne, että täältä en koskaan lähde enään mihinkään muualle.
Voimia sinulle elämääsi ja suureen menetykseesi. Kaikkea hyvää! <3
admin
Kiitos Marketta <3
Kun odotin oman äitini kuolemaa, tuli minulle yhtäkkiä kauhistuttava tunne, että kun äiti kuolee, ei ole enää ketään, joka rakastaisi minua samalla tavalla, yhtä ehdottomasti. Silloin tapahtui jotain lähes yliluonnollista, kokemus oli tosi voimakas. Huone suorastaan täyttyi rakkaudella, ja minulle "kerrottiin", että vaikka äidin maallinen ruumis katoaa, niin ei äidin rakkaus katoa mihinkään. Se voi olla jopa voimakkaammin läsnä, kun vanha ja raihnainen keho ei sitä enää rajoita. Ja niinhän se tietenkin on! Ei se rakkaus mihinkään katoa, ei se ole tähän maaliseen ruumiseen sidottu!
Mutta se ei tietenkään poista sitä, että ikävöi toisen ääntä, kosketusta tai olemusta.
Ehkä oman äitisikin rakkaus on nyt jopa voimakkaampaa, kun sairaus ei sitä enää rajoita?
Ainakin meillä on mahtavat suojelusenkelit tuonpuoleisessa.
Vaikka välillä on jopa epäilyttänyt tämä maalla asuminen, niin kyllä luonnon läheisyys on tosi voimaannuttavaa. Sitä vain helposti alkaa etsiä (ainakin siis minä) syytä ulkoisista olosuhteista. Se on usein helpompaa kuin katsoa sisäänpäin omia varjojaan.
Voimia myös itsellesi, ja levollista syksyä <3