
Minäkö rohkea?
Moni on ehkä huomannut Kodin kuvalehden tekemän henkilöjutun minusta, eli ihmisestä tämän blogin takana. Jos et, niin käy lukemassa se täältä.
Vähän jännitti etukäteen, mutta siitä tuli kiva. Toimittaja oli taitavasti punonut aika monipolvisen tarinani loogiseksi kokonaisuudeksi.
Aihe kiinnostaa kovasti, koska todella monet uupuvat ja kaipaavat muutosta. Ehkä suurtakin sellaista.
Meidät on saatu haluamaan niin paljon, vaikka oikeasti tarvitsemme niin vähän. Ja väsytämme itsemme siinä oravanpyörässä loppuun.
Mutta ei meissä mitään vikaa ole. Maailmassa on.
Haastatteluni on herättänyt paljon kommentteja ja kysymyksiä. Yksi ja sama sana toistuu monessa paikassa: rohkeus. Olitpa rohkea. Olen ehkä tehnyt rohkeita ratkaisuja, mutta en ole koskaan tuntenut itseäni erityisen rohkeaksi.
Luin eilen instagramista jotain, joka sanoittaa tosi hyvin ja kauniisti myös tämän oman muuttoni:
”But when something feels necessary, when it feels like there is no other reasonable answer than to say yes, when the stars have aligned for you and all the signs point in one single direction, it doesn’t feel brave, it’s feels right.” Michelle Baker
Eli kun jokin tuntuu välttämättömältä, eikä ole muuta järkevää vastausta kuin ”kyllä”, ja kun tähdet ovat oikeassa asennossa ja kaikki merkit osoittavat oikeaan suuntaan, se ei tunnu rohkealta, se tuntuu oikealta.
Juuri siltä se tuntui. Ei rohkealta, vaan välttämättömältä ja oikealta. Se tuntui oikealta.
Meillä ihmisillä on tapana suunnitella elämäämme. Tehdä viiden vuoden suunnitelmia, ja painaa tiukasti kohti päämäärää. Opiskella, rakentaa uraa, rakentaa taloa, ostaa autoja. Vauhti on kova ja saatamme päästä pitkälle, mutta maisemat jäävät usein näkemättä.
Ja siinä samalla saatamme huomaamatta teljetä itsemme itse tehtyyn vankilaan.
Elämän kontrollointi luo illuusion turvallisuudesta ja hallinnasta. Mutta se on vain illuusio. Vaikka rakentaisimme minkälaiset raamit ja muurit ympärillemme, elämä on epävarmaa. Aina.
Olin aika vakavasti sairas jo 25-vuotiaana. Silloin opin, että ei meillä oikeasti ole kuin tämä hetki. Ja tämä elämä. Mutta siitä oli vielä pitkä matka siihen, että uskalsin elää. Joskus nimittäin pelkäämme niin paljon kuolemaa, että jätämme elämättä.
Muutto ulkomaille tai suuri elämänmuutos ei ole arvo sinänsä. Ei siinä ole mitään hienoa. Tämä oli minun tieni ja minun ratkaisuni – sinun tiesi voi näyttää ihan toiselta. Toiset lähtevät ja toiset jäävät – niin on ollut aina. Molempia tarvitaan.
Mutta omalla kohdallani muutto ulkomaille on opettanut paljon, ja tämä on ollut ennen kaikkea matka itseeni. Itseään kun ei pääse karkuun, vaikka asuisi missä. Muuttaa sitten Norjaan tai paratiisisaarelle, joutuu enemmin tai myöhemmin kohtaamaan myös ne omat haasteensa, pelkonsa ja varjonsa.
Mutta se on pelkästään positiivista. Rankkaa ehkä, mutta niin se kuuluukin mennä. Vain niiden varjojen kautta löydämme sen todellisen itsemme.
Ja sen todellisen rohkeuden olen löytänyt ehkä vasta täällä. Rohkeuden olla takertumatta, rohkeuden päästää irti ja rohkeuden luottaa elämään. Ja rohkeuden kuunnella sydäntäni, koska se tietää parhaiten. Aina.
Sydämen äänen, tai sen oman sisäisen viisauden kuuleminen on usein vaikeaa, koska se kuiskaa. Se, joka huutaa, on pelko. Mitä jos? Sydämen ääni puhuu hiljaa, mutta ehdottomasti. Se ei jossittele, lavertele tai aseta ehtoja. Pitää pysähtyä, jotta sen voi kuulla.
Sitä, onko elämässä tehdyt ratkaisut lopulta oikeita, ei voi tietää. Ne ovat vain ratkaisuja. Pitää vain luottaa ja uskaltaa. Ja uskaltaa tehdä myös virheitä.
Antaa elämän tapahtua, mitä se eteen tuokin. Se on ehkä se suurin asia, minkä olen oppinut. Ja se, joka vaatii eniten rohkeutta. Se, että antaa elämän tapahtua.
Elämme vuoden parasta aikaa, muistetaan nauttia. Nämä ovat ohikiitäviä hetkiä!

