Mihin se kesä meni?

Vaikka olen aina ollut syksyihminen, niin tänä vuonna syksyssä on vähän erityistä haikeutta. Niin kuin aina tällaisen vähän kesättömän kesän jälkeen. Vaikka kesä ei ihan surkea ole ollutkaan, niin ei niitä oikein kunnollisia kesäpäiviä kovin montaa ollut.  Ja nyt tuntuu jo kovasti syksyltä, vaikka ollaan vasta elokuussa. Juuri nyt ajatus pitkästä ja pimeästä syksystä ei tunnu ollenkaan hyvälle ja inspiroivalle, vaikka se on monta kertaa ollut minulle vuoden parasta aikaa.

Vietin just sen jälkimmäisen kesälomapätkäni ja pääsin käymään Suomessa asti. Se ensimmäinen pätkähän kului täällä kotona auton ollessa korjaamolla. Ja vaikka lähiloma tuntui silloin kesäkuussa ihan hyvältä idealta, niin ei se ehkä ollutkaan. Sen verran alkoi seinät kaatua päälle jossain vaiheessa heinäkuuta. Ei kodin seinät, mutta tämän kylän seinät kyllä. Mietin monta kertaa, että mitä ihmettä teen täällä jumalan selän takana. Olenko laittanut elämäni telakalle?

Levottomuus alkoi nousta ja mieleen nousi yhä useammin ajatus, että mihinköhän sitä nyt voisi muuttaa? Johonkin isompaan paikkaan joka tapauksessa. Johonkin, jossa olisi mahdollisuuksia edes vähän vilkkaampaan sosiaaliseen elämään. Mahdollisuus harrastaa ja opiskella. Kyse saattoi olla tosin myös seitsemännen vuoden levottomuudesta. Laskeskelin nimittäin mielessäni, että olen vaihtanut paikkakuntaa noin seitsemän vuoden välein ja tänä syksynä tulee kuluneeksi seitsemän vuotta siitä kun tulin tänne ensimmäistä kertaa.

Asiaa vähän tarkemmin mietittyäni totesin kuitenkin, että kai sitä voi ensin muuttaa omaa asennettaan. Sehän on käytännöllisesti helpoin juttu, vaikka muuten ehkä se kaikkein vaikein asia. Paikkakuntaa muuttamalla sitä usein vain juoksee itseään karkuun. Kuvittelee, että itse jotenkin muuttuu paikkakunnan vaihdon myötä. Joskus voi käydä niinkin, mutta yleensä sitä löytää ne ihan samat ongelmat, mutta vain uudessa ympäristössä. Itseään kun ei pääse karkuun.

En ole toki kokonaan haudannut ajatusta paikkakunnan vaihdosta, mutta juuri nyt se ei ole ajankohtainen. Se on yksi mahdollisuus ja jo pelkkä ajatus helpottaa. Ei juuri täällä asuminen ole mikään kiveen hakattu asia, eikä ole sitä koskaan ollutkaan. Ihan ensiksi päätin antaa itselleni aikaa ensi kesään asti. Harkitsen sitten uudestaan. Mutta minulla on auto ja bussitkin kulkee. Ja lentokoneet.

Se ensimmäinen konkreettinen asia mitä nyt voi tehdä, on laajentaa vähän omia ympyröitään. Reissata vähän enemmän. Käydä välillä vaikka Oslossa tai edes Hønefossissa. Laajentaa elämää enemmän sinne omalle epämukavuusalueelle ja pois omalta sohvalta ja omalta pihalta. Samoja juttuja, joista olen kirjoittanut monta kertaa aikaisemminkin, mutta helpommin sanottu kuin tehty. Se tuttu ja turvallinen kun on niin kovin koukuttavaa, vaikka se olisi kuinka haitallista.

Samalla kun laajentaa niitä fyysisiä ympyröitään, niin voi yrittää laajentaa myös sisäistä maailmankuvaansa. Tällaiset elämän pienet kriisit tarjoavat siihen loistavan mahdollisuuden. Pieni ahdistushan on oikeastaan lahja, niin epämiellyttävä tunne kuin se onkin (en puhu nyt ahdistuneisuushäiriöstä, se on eri juttu). Se kertoo siitä, että jotain pitää tehdä ja jonkin täytyy muuttua. Jos ei ulkoisesti niin sisäisesti.

Olen miettinyt paljon sitä, kuinka itse luon omaa elämääni. Periaatteessa kaikki on mahdollista. Elämä asettaa toki tietyt reunaehdot, mutta niiden reunaehtojen väliin jää tosi paljon mahdollisuuksia ja valintoja. Joskus niitä on vaikea huomata, mutta siellä ne ovat. Mihin mahdollisuuksiin tartun ja kuinka niitä hyödynnän, on omalla vastuullani. Ei kenenkään muun.

Hevosetkin ottivat vastuun omasta elämästään ja päättivät, että kesäloma on ohi. Kävelivät itse kotiin. Täällä seisoo nyt viisi hevosta tarhassa, mutta pelkään pahoin, että eräänä kauniina päivänä niitä on taas vain kolme, ja ne kaksi rakasta palaavat sinne entiseen kotiinsa, Tinden ja Juni.