Päättymätön talvi

Tämä talvi on ollut pitkä, tosi pitkä. Se on ollut myös kylmä ja runsasluminen, mikä on tarkoittanut lumitöitä, puiden kantamista, lämmittämistä, jäätyneitä putkia ja loputonta auton ikkunoiden skrapaamista sormet jäässä ja hengitys höyryten. Olen taas monta kertaa miettinyt, että miksi sitä tänne tulikaan muutettua, vaikka sitten toisaalta olen seisonut ikkunan ääressä ja vain hengittänyt hiljaista luomoavaa maisemaa.

Mulla on menossa monen vuoden projekti sen suhteen, että oppisin taas nauttimaan talvesta niin kuin joskus lapsena. Ostaisin sukset ja lähtisin hiihtämään. Tai pakkaisin reppuun termoksen ja eväät ja lähtisin metsään tekemään nuotion. Ei se sen kummempaa tarvitsisi olla. Voisi sen nuotion tehdä tuohon pihallekin. Tai lähteä iltakävelylle kuutamossa. Projekti on edennyt aika heikosti ja olen vielä lähtöruudussa. Tai taantunut ehkä siitäkin.

Kun viimeksi kirjoitin siitä, että toivoisin elämän jättävän jotain muistijälkiä, niin tarkoitin juuuri sellaisia pieniä juttuja, joita ihan liian usein jättää tekemättä, en niinkään erityisiä huippukokemuksia. Asioita, jotka eivät vaadi rahaa tai edes kovin paljon aikaa tai vaivaa, enemmänkin vain viitseliäisyyttä. Vaikka hyvä ja tasainen arki on monella tavalla hieno asia (arvostan sitä taatusti keskivertoa enemmän), se voi olla myös puuduttavaa.

”Kaikki nämä päivät jotka tulivat menivät. En tiennyt että se oli itse elämä.” (Stig Johansson)

Rutiinit on hyvä juttu kun aamulla pitää lähteä töihin. Tietää, että missä järjestyksessä laittaa tulta takkaan, ruokkii kissoja, keittää kananmunia ja käy suihkussa. Mutta jos koko elämä menee autopilotilla, niin se ei taas ole kovin hyvä juttu. Tiedätkö sen tunteen kun ajaa vaikka töihin, ja perillä ihmettelee, miten sinne on päätynyt, koska mieli on ollut jossain ihan muualla.

Joskus sitä on tietenkin vain niin uupunut ja väsynyt, että ei jaksa muuta. On pakko vetää autopilotilla, että saa pakolliset asiat hoidettua. Silloin pitää olla itselleen armollinen eikä vaatia yhtään enempää mitä jaksaa.

Mutta joskus voi olla olla tosi tervellistä rikkoa niitä rutiineita ihan tarkoituksella. Syödä erilainen aamiainen, valita eri reitti työmatkalle tai lenkille, käydä toisessa ruokakaupassa tai mennä uuteen kahvilaan. Tehdä jotain oman mukavuusalueen ulkopuolella joka pakottaa olemaan vähän enemmän hereillä ja katsomaan asioita uudesta perspektiivistä. Ihan pienilläkin jutuilla voi olla suuri merkitys.

Nuorena jumiuduin töihin vaatekauppaan, En tiennyt mitä olisin opiskellut, niin olin sitten töissä. Oli kiva työ ja kivat työkaverit, mutta tunsin kuitenkin olevani jumissa. Olin useamman vuoden kävellyt liikkessä mustien puukenkien ohi ja ajatellut joka kerta, että joskus vielä ostan tollaset. Niissä oli nostalgiaa. Kerran sitten havahduin: on se nyt p…le että en saa noita ostettua ja ostin ne.

Tuon sinänsä pienen teon mutta suuren oivalluksen seurauksena päässäni kytkeytyi piuhat jotenkin uudella tavalla.  Vähän sen jälkeen ilmoittauduin avoimeen yliopistoon opiskelemaan arkeologiaa, joka sekin oli ollut pitkään haaveenani. Sitten kävin italian intessiivikurssin. Yhtäkkiä tajusin, että sehän on minusta itsestäni kiinni, minkälaisen elämän itselleni haluan.

No, elämällä oli muita suunnitelmia ja minusta ei tullut arkeologia (se edelleen harmittaa), puukengät piti liian kovaa meteliä Helsingin kaduilla ja italian opiskelussa olen edelleen alkeissa, mutta kuitenkin. Niistä hemmetin puukengistä lähti liikkeelle ketju, jonka seurauksena sain kokea paljon hauskaa ja mielenkiintoista. Ja ehkä sen saman tapahtumaketjun seurauksena olen uskaltautunut tekemään monta aika isoakin elämänmuutosta. Ja ehkä lopulta jopa muuttamaan tänne Norjaan.

Mutta viime aikoina on tuntunut siltä, että olen taas jumissa. En ehkä niinkään paikan suhteen, mutta oman itseni suhteen, ja nyt pitäisi taas löytää jostain ne ihmeitä tekevät puukengät, niin että saisi repäistyä itsensä irti oman mielen rajoituksista.

Ajatukset itsestä ja omista mahdollisuuksista kun eivät ole mikään totuus, vaan elämän varrella syntyneiden ohjelmointien seurausta, ja meillä kaikilla on niin hirveän paljon enemmän potentiaalia kuin osaamme edes kuvitella.  Ja elämällä voi olla tarjottavana niin paljon erilaisia mahdollisuuksia, jos vain uskallamme katsoa niitä.

Itse olen aloittanut taas italian opiskelun, vaikka oikeastaan pitäisi opiskella norjaa. Ja tällä viikolla olen alkanut syömään ihan uudenlaista aamiaista. Eli ei niiden muutosten tarvitse olla suuria, eikä niissä tarvitse olla edes mitään järkeä. Paradoksaalisesti voi olla järkevää tehdä jotain järjetöntä.

Pääasia, että saa herätettyä itsensä siitä horroksesta ja autopilotilla elämisestä edes hetkeksi. Siitä saattaa käynnistyä jotain suurta. Tai sitten vain uudenlainen arki, joka jättää niitä muistijälkiä.

Ehkä se tästä taas lähtee. Ja blogiakin sain taas päivitettyä.