Suuri suunnitelma

Olen miettinyt monta kertaa, kerronko tämän tarinan täällä. Jotkin asiat kun ovat liian henkilökohtaisia kerrottavaksi, ja ne saattavat menettää maagisuuttaan ja ihmeellisyyttään, kun ne kerrotaan ja puhutaan ääneen. Ihmeet saattavat muuttua banaaleiksi höpö höpö-jutuiksi. Otan kuitenkin riskin. Uskokaa tai älkää, mutta näin se meni.

Olen tiennyt tämän talon, jossa aion ihan kohta viettää ensimmäisen jouluni, jo pitkään ja ajanut tästä lukuisia kertoja ohi. Todennut monta kertaa, miten ihana paikka tämä on. Olen jopa käynyt täällä sisällä ostamassa vuosikortin puomin takaa alkavalle yksityistielle.

Tiesin, että edellinen asukas on muuttanut tästä pois, mutta luulin että tässä on uudet asukkaat. En ollut ajatellut tätä paikkaa koskaan sen kummemmin, saati haaveillut tästä. Sain jo noin vuosi sitten tietää, että myös tämän paikan omisti silloiset vuokranantajani, mutta en ollut koskaan puhunut paikasta heidän kanssaan. Hullun lumitalven väsyttämänä olin keväällä muuttamassa Skåneen, jos muistatte.

Eräänä iltana viime maaliskuussa meditoin, niin kuin joskus aina teen. Yhtäkkiä tämän talon kuva tuli silmieni eteen. Se ei ollut ajatus, vaan ihan kuin joku olisi nostanut A4- paperiarkin eteeni. Näin sen tosi selvästi ja voimakkaasti. Mutta yhtä nopeasti kuva oli poissa. Olipa outoa, ajattelin. Miksi juuri tuo talo. En ollut edes ajellut täällä yli puoleen vuoteen, koska en liikkunut täällä koskaan talvella. Mutta en ajatellut asiaa sen enempää.

Seuraavana päivänä olin töissä. Yksi asukkaistamme etsi taloa naapurikylästä, ja menin katsomaan vuokrailmoituksia netistä. Ja kuinka ollakaan, ilmoitus tästä talosta oli tullut nettiin. ”Tossa se talo nyt taas on”, ajattelin.  Yhteensattuma ole sen verran kummallinen, että ajattelin, että pakko kai tähän on nyt jotenkin reagoida. Oikeastaan ajatus ei edes tuntunut ollenkaan realistiselta tai ajankohtaiselta. Soitin kuitenkin samana iltana vuokraisännälleni.

”Joo, käy vaan katsomassa”, sanoi vuokraisäntäni. Mutta aika pian tuli selväksi, että he eivät halunneet vuokrata tätä minulle, vaan toivoivat tänne nuorta lapsiperhettä. Eivätkä toisaalta halunneet minun muuttavan pois siitä edellisestä asunnosta, koska olin autellut niin paljon hevosten kanssa. Talon avainta ei löytynyt ainakaan kolmeen viikkoon, että olisin päässyt tänne sisälle asti.

Eräänä aurinkoisena päivänä ajoin kuitenkin tänne. Kun astuin autosta ulos ja kävelin tähän pihaan, purskahdin itkuun, tunnereaktio oli kummallisen voimakas ja aika epätyypillinen minulle. Mutta sekin tunne vain tuli, ja meni sitten yhtä nopeasti ohi. Se oli kuitenkin tosi outoa ja olin vähän hämilläni.  Kiertelin ja kaartelin pihassa. Sisälle en päässyt, enkä voinut kurkkia edes ikkunoista, koska lunta oli niin paljon.

Kun lopulta pääsin tänne sisälle asti, en ollut hirvittävän vaikuttunut. Talossa oli kylmää, tunkkaista ja sotkuista. Keittiö oli revitty ja joka paikka oli täynnä rakennustarvikkeita. Talossa oli vähän outoja ratkaisuja ja aika vähän ihan alkuperäistä. Puuta kyllä, mutta ei vanhoja hirsiseiniä tai vanhoja lankkulattioita. Siinä vaiheessa ei enää tullut mitään tunnereaktioita, vaan pikemminkin vähän epäilytti. Olin vähän pettynytkin.

Kevät eteni. Asia ei mennyt eteenpäin. Vuokraisännät epäröivät ja minä epäröin. Sitten tuli onnettomuus, jossa loukkasin selkäni. Olin ihan varma, että selkävaivaisena en voisi tänne muuttaa. Kaksi kertaa päätin ilmoittaa vuokranantajilleni, että unohtakaa koko juttu – en ole kiinnostunut. Mutta molemmilla kerroilla tapahtui jotain, joka esti minua tekemästä sitä.

Vuokranantajani ilmoittelivat tästä talosta vähän siellä ja täällä, etsivät tosissaan, mutta vuokralaisia ei vain löytynyt. Tai ainakaan sitä toivottua lapsiperhettä. Itse annoin asian roikkua ilmassa, ajattelin, että jos se on niin tarkoitettu, niin asia ratkeaa kyllä parhain päin.

”Silloin kuin vähän kaikki on tällaisessa epävarmuuden tilassa, on hyvä tilaisuus harjoitella kärsivällisyyttä. Antaa ajan kulua ja asioiden kehittyä omalla painollaan. On nimittäin aikoja, jolloin pitää reagoida ja puskea eteenpäin, mutta joskus pitää vain kellua ja antaa virran viedä. Ei olla passiivinen, mutta luottaa siihen, että pinnan alla tapahtuu kyllä.

Ja kun asiat sitten yhtenä päivänä nytkähtävät taas liikkeelle, on aika toimia ja olla aktiivinen.” (24.4. -18)

Sinä aikana selkäni kuntoutui ihmeellisen hyvin. Röntgenkuvissa näkyi kuitenkin yllätyksekseni osteoporoosia ja ajattelin ensin, että se oli viimeinen niitti – en voisi muuttaa yksin taloon, jossa pitää olla kykenevä tekemään polttopuita ja lumitöitä. Kunnes eräänä päivänä ajatus kääntyi ihan päälaelleen: juuri nyt minun täytyy tänne muuttaa. Ehkä tämä talo töineen pelastaa terveyteni, eikä suinkaan tuhoa sitä. Ja niin ajatus tänne muutosta kypsyi vähitellen suunnitelmaksi. Paljastin lopulliset aikeeni täällä blogissa vasta toukokuun loppupuolella.

Kun mietin tänne muuttamista, pelko huusi korvaani. Ja niin tekivät myös ne ihmiset, joille tästä kerroin. Mitä jos?

”Mitä jos, varoitteli muutama. Mites sitten talvella? Mitä jos on paljon lunta? Mitä jos on kylmä? Mitä jos on yksinäistä ja pimeää? Se jää nähtäväksi. Mutta mitä jos tämä onkin elämäni paras päätös? Sitähän ei nimittäin tiedä, ellei kokeile.” (20.5.-18)

Nyt olen elänyt täällä sen vuoden pimeimmän ajan. Kunnon pakkasetkin olen kokenut, samoin lumen. Vielä on talvea jäljellä, mutta kaikki pelkoni ovat toistaiseksi osoittautuneet turhiksi tai ainakin huomattavan liioitelluiksi. Elämä täällä tuntuu hyvältä.

Näin tämän kuului mennä. Me voimme itse tietenkin suunnitella elämäämme, mutta jotkin asiat on vain jostain syystä tarkoitettu tapahtuvaksi. Jos emme näe hienovaraisia merkkejä, niin meille saatetaan vääntää asiat rautalangasta, niin kuin kävi tämän talon tapauksessa. Ei tullut muuttoa Ruotsiin ja Skåneen, vaan tänne vielä kauemmaksi metsän reunaan, hankien keskelle.

No, en tiedä miksi tänne muutin ja mikä sen tarkoitus on, eikä minulla ole oikeastaan tarvettakaan tietää. Tunnen olevani juuri oikeassa paikassa ja se riittää. Edessä on ensimmäinen jouluni täällä, takassa roihuaa tuli ja kissat kehrää sohvalla. Tunnen olevani turvassa ja tässä on nyt hyvä.

Hyvää talvipäivän seisausta, huomenna mennään jo taas kohti kevättä. Ja nyt stressin keskellä: muistakaa tehdä se joulu ennen kaikkea sinne sydämeen.