Elonmerkkejä

Olin jo jonkin aikaa huomannut liikettä tuolla hiljaisella pihalla. Nykyisten vuokraisäntieni omistamalla hyljätyllä pientilalla. Ensin hävisivät auton romut. Sitten kaadettiin puskia. Ajattelin, että talo on saanut nyt sitten lopullisen purkutuomion. Mutta sitten sinne ilmestyikin pihaan hevoskuljetusvaunu ja aitaus!

Taloon oli selvästi muuttamassa joku. Joku jolla on hevosia. Minun talooni! Siihen josta olin salaa aina haaveillut. Kerran jopa maininnutkin isäntäperheelle, mutta ei siihen kuulemma voinut muuttaa, Se oli niin huonossa kuonossa, eikä siinä ollut sähköä eikä vettä. Ensin ärsytti. Seisoin siellä pihassa kädet puskassa ja poljin jalkaani. Noin kuvaannollisesti ainakin.

Sitten selvisi, että talooni muuttaakin entinen naapurini. Mies, joka käy kengittämässä nämä meidänkin hevoset. Mies, jonka valtavia työhevosia olen joskus ollut hoitamassa. Varsinainen handyman ja luomuviljelijä. Vanhan kansan hevosmies. Oiva naapuri, jonka apuun saatoin aina luottaa asuessani siellä entisessä paikassa. Eli paikka menee siis ihan oikealle henkilölle, ja se on pelastunut purkutuomion alta.

Taloon on nyt luvattu vetää sähköt ja vesi, mutta muuten se pitää kunnostaa itse. Ei olisi onnistunut minulta. Olisi vaatinut todella käteviä käsiä ja vahvaa selkää, tai suurta nippua rahaa. Unelmat on unelmia, eikä ne aina ole ihan synkassa realiteettien kanssa. Mutta silti vähän kirpaisee – pakko myöntää. Nukuinko nyt onneni ohi? Sinne olis saanut niin kivan pihan ja puutarhan.

Ystäväni totesi lakonisesti, että olen ollut vähän liian hyvä vuokralainen. Ei kai kukaan ilmaisesta maatalouslomittajasta ja eläintenhoitajasta luovu. No joo, ehkä niinkin. Tai sitten en ole vain ilmaissut itseäni tarpeeksi selvästi.

Mutta se mikä tässä on mielenkiintoista ja hauskaa on, että se entinen paletti alkaa ikään kuin siirtyä tänne. Ensin tulin minä, sitten Blesen. Nyt tämä mies ja lähinaapuri, joka oli aikaisemmin vuokralaisena sillä samalla isännällä kuin minäkin. Ja nyt kun saataisiin vielä ne kaksi hevosta, Juni ja Tinden tänne, niin olisin onnellinen. Sitten kaikki olisi mallillaan.

Mutta asiat menevät, niin kuin niiden kuuluu mennä. Aika näyttää. Siihen asti voisi pyrkiä olemaan tyytyväinen siihen, mitä on, eikä aina haikailla jotain muuta. Koska asiathan ovat nyt erinomaisella mallilla.