Mietteitä marraskuussa
Melkein kaksi vuotta on kulunut edellisestä postauksesta, enkä oikein tiedä, miten tätä nyt jatkaisi. Tästä hetkestä, ikään kuin taukoa ei olisi ollutkaan? Vai kertoen kuluneesta ajasta? Ehkä on kuitenkin parempi elää tässä ja nyt. Kuvat olkoon kuitenkin viime kesältä, marraskuinen maisema kun ei oikein silmää hivele.
Viimeiset lähes kaksi vuotta on kulunut kuin jonkinlaisessa oudossa sumussa. On tapahtunut paljon, mutta toisaalta ei mitään kovin dramaattista, mihin olisi helppo tarttua tai jonka kertominen tuntuisi nyt oleelliselta. Edelleen minulla on tunne. että odotan jotain tapahtuvaksi, mutta en vain oikein tiedä mitä. Ja tämä ihan noin koko maailman tasolla, ei niinkään omassa elämässäni.
Asumme edelleen samassa talossa, minä ja kissat. Edellisen postauksen jälkeen on kulunut kaksi mukavaa kesää, puutarhanhoitoa, yksi maiseman perusteellisesti muokannut myrsky (siitä ehkä enemmän toisen kerran), yksi helppo ja vähäluminen talvi, vähän koronaa, hiljaiseloa ja nyt taas yhtäkkiä marraskuun pimeys.
Kun ikää tulee lisää, tuntuisi entistä tärkeämmältä ihan oikeasti tarttua tähän hetkeen ja yrittää elää täysillä, mutta silti aina havahdun siihen, että elämä vain ikään kuin kuluu jättämättä sen suurempia muistijälkiä. On niin helppoa vain jättäytyä arjen vietäväksi. Tuttu on turvallista, vaikka se olisi kuinka haitallista.
Ei oma arkeni nyt mitenkään huonoa ole, mutta ajoittain ihan liian tuttua ja turvallista, ja sen myötä vähän turruttavaa. Just sellaista, että on vaikea muistaa vaikkapa edellistä kesää. Tämän kokemuksen jakaa varmaan moni muukin, ja olen yrittänyt tätä arvoitusta omalta kohdaltani nyt selvittää. Vaikka elämä on niin hirvittävän kallisarvoista, miksi niin moni tyytyy elämisen sijaan vain elossa olemiseen.
En usko, että ratkaisu on välttämättä siinä, että vaihtaa aina vaikkapa asuinpaikkaa, työpaikkaa tai puolisoa, vaan katse täytyy kääntää kyllä omaan sisimpään. Tämä aika on pakottaa monet meistä tälle matkalle eikä se ole helppoa, vaikka se olisi kuinka välttämätöntä.
Maailma muuttuu ja meidän on pakko muuttua siinä mukana. Se tarkoittaa ennen kaikkea niiden omien varjojen ja synkkien nurkkien siivoamista, traumojen kohtaamista ja tunnelukkojen avaamista, jotta lopultakin voisi hengittää syvään ja antautua elämään täysillä. Elämään, eikä vaan olemaan elossa ja suorittamaan kunnon kansalaisuutta.
Luin jostain, että ihmisen valittaessa masennusta tai alakuloa shamaanille, tämä kysyy, milloin olet lopettanut laulamisen, tanssimisen ja nauramisen? Ehkä ratkaisu löytyy jäljittämällä niitä hetkiä, kun on ollut onnellisimmillaan, ja yrittämällä tuoda niitä samanlaisia hetkiä takaisin omaan elämäänsä.
Tulipa nyt heti alkuun syvällistä, mutta oli mukava taas kirjoittaa. Tämä blogin kirjoittaminen kun on yksi niitä asioita, jotka ovat tuoneet omaan elämääni iloa.
Marraskuun pimeys ja loska, puhumattakaan sodista tai muusta kärsimyksestä haastaa mieltä, mutta nauretaan enemmän, lauletaan enemmän, tanssitaan enemmän ja vietetään iloisia pikkujouluja. Ihan vaikka yksikseen siellä omassa kodissa, jos ei muuta ole tarjolla. Nautitaan lasten ja eläinten lailla niin ensilumesta kuin jouluvalmisteluistakin. Sähkölasku ei synkistelemällä pienene.
Yritetään omalta kohdaltamme kohottaa tätä maailman painostavaa energiaa – me, jotka siihen tällä hetkellä pystymme.
4 Comments
Saila
Ihanaa, että kirjoitit tänne taas! Kaksi vuotta – huh, enpä olisi uskonut. Sama kuin sinulla, että aika vain menee. Se kyllä ahdistaakin, elämä kuluu, mutta toisaalta jos on arjen normipäivässä tyytyväinen, niin siinä on minusta kumminkin onnen siemen. Niitä huippuelämyksiä ei oikein voi odottaa jokapäiväisellä tasolla. Onnen jahtaaminen ei johda mihinkään onnen tapaiseen, olen ystäväpiirissäni huomannut. Silloin keskittyy vain jatkuvasti siihen, mitä pitäisi/voisi/haluaisi olla, eikä huomaa sitä, mitä jo on, eikä sitä arvosta. Vaikka tämä on toisaalta juuri tuota tyytymistä, johon viittaat, on siinä minusta silti paljon hyvää. Omat pohdintani asiasta, jota myös täällä tahollani olen pohtinut, ovat vielä kesken 😉
Minulla oli todella viisas ja ihana sukulainen, siskoni anoppi, joka kuoli vuosi sitten yli yhdeksänkymppisenä. Hänen suurta antiaan oli mm. juuri se, että elää tässä ja nyt. Eikä tarkoittanut, että pitäisi mennä tukka putkella suorittamassa elämyksiä, vaan että keskittyy siihen, mikä on nyt, ja nauttii ja iloitsee siitä.
Oi että, olen tykännyt pohdinnoistasi ja olen niin iloinen, että sain taas niitä lukea. Aina ne avaavat omia ajatuksia. Kiitos, että palasit!
admin
Hei Saila – teki mut tosi iloiseksi, että joku lukee edelleen blogeja, muistaa ja on jopa kaivannut!!! Ja siitäkin huolimatta, että mulla on teknisiä vaikeuksia ja hakukoneet ei meinaa blogiani enää löytää… mutta eiköhän se selviä.
Joo puhuit viisaita, kyllä se arjesta nauttiminen on tärkeintä koska sitähän se elämä suurimmalta osaltaan on. Olen vaan parin viime vuoden ajan ollut jotenkin jähmettynyt ja jättänyt tekemättä ihan niitä tavallisiakin juttuja kun en ole viitsinyt tai jaksanut tai … no jättänyt vaan tekemättä. Vaikka kiipeämättä jollekin vuorelle tai en ole mennyt hevosia moikkaamaan vaikka olisi tehnyt oikeastaan mieli. Tai kirjoittanut tätä blogia tai maalannut. Asioita, jotka kuitenkin jättäisi jonkinlaisen muistijäljen, ettei päivät ja vuodet toistuisi ihan samanlaisina.
Mutta kiva olla täällä taas takaisin ja erityisen kiva tavata vanhoja tuttuja!
AriK
Hei!
Kadotin blogisi vuosia sitten, mutta mielessä tuo elosi on ollut joka tapauksessa.
Ajattele, kuinka tärkeä olet blogisi kautta ollut niin monelle, jotka ovat paikkaansa ja itseään etsineet. Ne ”tavalliset” arkipäivät ovat tärkeimpiä, joita keräämällä keräät itseesi voimia kestää pahoja aikoja maailmalla ja arjessasi. Kun sitten valo taas voittaa, osaamme suhteuttaa meidän jokaisen merkityksen tässä elon palapelissä; kaikki yhtä tärkeinä.
Jo syntyessään ihminen luo sen tarkoituksen, mikä hänellä tälle planeetalle on annettu. Siinä se. Mitään ei tapahdu turhaan, ja lohdullista on sekin, ettemme koskaan katoa maailmankaikkeudesta -jätämme jälkemme toisten mieliin ja sydämiin, kosketuksina ikivanhan petäjän naavaan, henkäyksenä ja hiukkasina kiertämään maapallon tuuliin. Ja tärkeimpänä, perinteisenä nähtyä elon päättymistähän ei olekaan, vain muoto muuttuu, aloittaen jälleen kiertokulun ihmeellisessä maailmankaikkeudessa.
Sinä läheisesti luonnon keskellä elävänä voinet olla samaa mieltä siitä, että suurimpia iloja on olla hyödyksi eläimille ja ympäristölle, ja antaa niille parastaan. Huomasin poikani koiraa tässä taannoin hoitaessani, ettei läikehtivä ilo enää tullutkaan pelkästä söpön eläimen esteettisyydestä, vaan siitä, että nautin, kun saatoin antaa sille turvaa ja hyvää hoitoa.
Sinä ja minä emme tunne fyysisesti toisiamme, mutta voit olla varma, että sinunkin omasta mielestäsi tylsältä tuntuvilla päivilläsi (kuten meidän muidenkin), on mittaansa suurempi merkitys, joka maksaa itsensä seuraavan suuren ilon tunteen koittaessa. Ihmisen psyykettä ei onneksi ole luotu jatkuvaan ”flying high”-moodiin, väsy iskisi melkoisen nopeaan.
Tammikuun loppu täällä pohjois-Suomessa on minulle aina valtaisan helpotuksen paikka. Päivät pitenevät, linnut aloittelevat jutustelujaan kumppaniehdokkailleen, jne.
Mitä pahempi vuosi takana, sitä hienommalta tavalliset arjen asiat tuntuvat.
Ja vihdoinkin olen konkretisoimassa reissun Norjaan tänä vuonna, jopa sillä tarkoituksella, että etsisin töitä sieltä. Opettajahan minä olen, mutta käsillä tekeminen luonnistuu kohtuu hyvin, ja niinpä ajattelin jotain fyysisempää hommaa. Näin 6-kymppisenä ei vielä kulumiakaan onneksi ole.
Jos sinulla olisi antaa vinkkiä, mitä kautta elämän vakiinnuttamista sinne voisin aloittaa, ja töitäkin löytää, niin meilaa, jos viitsit/ehdit.
t. Ari
admin
Hei ja kiitos kauniista sanoistasi. Kun blogia kirjoittaa, tuntee usein, että huutaa tyhjyyteen ja epäilee välillä, että lukeeko näitä kukaan, mutta sitten tulee näitä kommentteja, jotka aina yhtä paljon lämmittää sydäntä. Nauratti vähän kun kirjoitit, että kadotit blogini vuosia sitten, koska niin minäkin oikeastaan kadotin tän blogini enemmän tai vähemmän jokunen vuosi sitten. Muutamia kertoja olen saanut kirjoitettua, mutta ihan liian harvoin.
Ihan totta toi, että meidän kaikkien elämällä on tarkoitus oikeastaan ihan riippumatta siitä, mitä elämässämme teemme. Nykyään ehkä liikaakin puhutaan siitä, että pitäisi löytää SE elämäntehtävä ja saada jotain suurta aikaan, vaikka oikeasti tärkeitä on ne pienet arjen hyvät teot, niin itseä kuin muita kohtaan.
En oikein osaa sanoa Norjan työllisyystilanteesta oikein mitään, viestit kun ovat tosi ristiriitaisia. Toisaalta puhutaan hirveästä työvoimapulasta, mutta samalla yrityksiä menee nurin ja ihmisiä jää työttömiksi. Norjaa vaivaa tällä hetkellä samat ongelmat kuin muitakin pohjoismaita: inflaatio on tosi kova ja toisaalta norjan kruunun kurssi on huono, joten jos puhtaasti taloudellisesti ajattelee, niin Norja ei ole ainakaan tällä hetkellä yhtä houkutteleva maa, kuin joskus – itsekin huomaa, että palkka riittää paljon huonomin elämiseen kuin aikaisemmin. Mutta toki hieno luonto on entisellään, maa on edelleen uskomattoman kaunis ja töitä varmaankin on jos ja kun osaa etsiä oikeasta paikasta.
Suoria vinkkejä työpaikan suhteen mulla ei oikein ole, mutta voisit liittyä facbookryhmään ”Norjassa rantautuneet suomalaiset”, siellä on paljon tietoa ja osaamista joka kattaa koko Norjan, ja toinen
mahdollinen voisi olla: https://kurssit.tomiberg.fi/ . Sitten pitää vain miettiä, että haluaako etelään, pohjoiseen vai jonnekin tänne välille, rannikolle vai sisämaahan, suureen kaupunkiin vai maaseudulle ja mitä sitä oikein haluaisi/ voisi työkseen tehdä. Jos suunnittelet tänne reissua, niin sekin varmaan selventää monia asioita. Nyt tänne on suomalaisenkin edullisempaa matkustaa koska kruunun kurssi on euroon nähden heikko.
Kevättä täälläkin odotellaan, talvi on ollut tänä vuonna tosi, tosi pitkä ja aika rankka ihan noin säiden puolesta. Mutta eiköhän se tästä, eläimet ainakin tuntuvat tietävän, että kevät on tulossa.