Vuoden pimein päivä

Ette tiedä, kuinka monta blogijuttua olen kirjoittanut mielessäni, mutta ne eivät vain ole päätyneet näppäimistölle asti. En oikein tiedä miksi, mutta niin on vain käynyt. Ehkä edelleen on ollut tarpeen kääntyä sisäänpäin, ja antaa ajatusten kypsyä hiljaa mielessä.

Tänne on tullut kunnon talvi, ja vaikka muutama työmatka on saanut leukaperät kiristymään, niin jostain syystä tämä talvi on tuntunut ensimmäistä kertaa vuosiin hyvältä. Yhtäkkiä huomaan nauttivani lumisesta hiljaisuudesta ja hämärästä maisemasta.

 

 

Olen kantanut puita, sytytellyt uuneja, leiponut leipää, tehnyt lumitöitä ja ottanut iisisti. Lukenut kirjoja ja kuunnellut podcasteja. Olen käynyt toki siinä sivussa töissä, mutta antanut itseni myös levätä ilman yhtään ”pitäisi” -asiaa. Keskittynyt oleelliseen.

 

Vaikka jatkuvat lumityöt, puiden kantaminen  ja uunien lämmittäminen joskus rasittaakin, niin toisaalta niillä on myös kummallisen rauhoittava vaikutus. Se maadoittaa ja pakottaa keskittymään oleelliseen. Se tekee paitsi ruumiille, mutta ennen kaikkea mielelle ja sielulle hyvää.

 

”Ennen valaistumista kannoin vettä ja pilkoin puita, valaistumisen jälkeen kannan vettä ja pilkon puita”

zeniläinen sananlasku

 

 

Tänään on vuoden pimein päivä. Tai oikeastaan se pimein hetki meni jo, ja nyt ollaan jo matkalla kohti valoa. Vaikka tämä loppusyksy on mennyt raskaan kevään ja kesän jälkeen tosi helposti ja kivuttomasti, tuntuu nyt alkava matka kohti uutta kevättä tosi hyvälle.

 

Mutta ensimmäistä kertaa pitkään aikaan minulla ei tunnu olevan kiire kevääseen, vaan nautin talvesta ensimmäistä kertaa pitkään aikaan, eikä mulla ole kesää ollenkaan ikävä. Ehkä olen vielä levon tarpeessa.

 

Tosin olen huomannut, että katseeni alkaa siirtyä taas kirjahyllyn puutarhakirjoihin…  Mutta saa nähdä, mitä kevät ja kesä tuo tulleessaan.

 

 

Saman otavan alla blogi on ollut olemassa nyt vähän reilut seitsemän vuotta. Se on aika kunnioitettava ikä blogimaailmassa. Välillä blogi on pysynyt pystyssä vähän keikkuen, mutta pysynyt pystyssä kuitenkin. En ole tehnyt tätä koskaan rahan kiilto silmissä vaan puhtaasta kirjoittamisen ja kuvaamisen ilosta. Ja hyvä niin, koska en ole ansainnut tällä blogilla koskaan penniäkään…

 

Näistä välillä aika pitkistäkin tauoista huolimatta, en ole koskaan ihan tosissani miettinyt kirjoittamisen lopettamista. Tämä on edelleen ihan liian mukava projekti ja sitä paitsi loistava päiväkirja. Tiedän, että siellä toisella puolella on uskollisia seuraajia, jotka ovat kulkeneet mukanani näissä Norjan seikkailuissa jo pitkään, ja se lämmittää kovasti mieltäni. Niin kuin mieltäni lämmittää myös jokainen uusi seuraaja, joka löytää tiensä tänne tavalla tai toisella.

 

Olette tärkeitä.  Ja lämmin kiitos myös myötätunnosta ja kauniista sanoista silloin, kun elämä on tuntunut vähän raskaalta. En muista saaneeni näiden seitsemän vuoden aikana yhtään negatiivistä kommenttia, tai ainakaan niitä ei ole ollut montaa. Mukavia ja kannustavia kommentteja olen saanut senkin edestä.

 

 

Palaan itse edelleen säännöllisesti vanhoihin kirjoituksiini.  Ja kun kirjoitustahtini on nyt vähän hidas, ehkä tekin haluatte niin tehdä. Se ihan alkuperäinen blogini on edelleen olemassa, joten käykää katsomassa, mitä olen kirjoittanut ensimmäisestä joulustani tässä ihmeellisen kauniissa maassa. Silloinkin oli älyttömästi lunta. Niin paljon, että se pakotti pysymään jouluaaton kotona.

 

Tässä linkki siihen ihan ensimmäiseen kirjoitukseeni, ja siitä voi sitten jatkaa kohti joulua. Silloin jaksoin myös ihmetellä enemmän tätä norjalaista elämänmenoa ja kulttuuria – nyt siitä on tullut vähän enemmän arkea.

 

Niin, ja Saman otavan alla löytyy myös instagramista – sinne päivittyy kuvia vähän useammin kuin tänne.

 

 

Oma jouluni menee tänä vuonna aika tavalla työn merkeissä, joten tuskin palaan tänne ennen joulua, mutta ensi vuonna jatkan taas uudella innolla.

 

Olen jouluaattoillan töissä, mutta odotan jo nyt sitä hetkeä, kun joskus kymmenen jälkeen illalla ajan kotiin tänne lumiseen joulukorttimaisemaan, laitan talon lämpiämään, sytytän kynttilät ja katan pöytään yksinkertaisen suomalaisen jouluaterian. Lanttulaatikkoa, rosollia ja vähän kinkkua. Sitten kissat kainaloon ja sohvalle kuuntelemaan joulumusiikkia ja hiljentymään jouluyöhön.

 

Vaikka on vuodein pimein päivä, elämä tuntuu nyt valoisalta.

 

Kiitos, että olette olemassa. Muistakaa, että joulu tulee vähemmälläkin. Jos ei muuta jaksa, niin voi sammuttaa valot, sytyttää kynttilät ja hegittää syvään. Antaa anteeksi itselle ja muille. Muistaa, että me kaikki teemme parhaamme.

Toivotan teille kaikille oikein hyvää joulua, kuinka sen sitten vietättekin – yksin tai yhdessä <3

 

Hanne