Mieli

Menneen talven lumet

 

 

 

 

 

Kirjoitin aluksi siitä, miten ärsyttää tämä jatkuva lumentulo. Kaivoin arkistosta sopivia lumikuvia, mutta näiden kuvien myötä meni teksti uusiksi. Kun katson noita kuvia, tunnen itseni niin ihmiseksi, enkä vaan voi valittaa. Miksi meidän on niin hemmetin vaikea elää hetki kerrallaan ja olla kiitollisia siitä, mikä on hyvin.

 

Mietin sitäkin, osasinko noita kuvia ottaessani nauttia hetkestä. Lumisade ärsytti varmaan silloinkin ja moni muukin asia. Kun nyt katson taaksepäin, tajuan, millainen kultakimpale käsissäni olikaan. Tai viisi kultakimpaletta. Sydän melkein särkyy sitä muistellessani.

 

Päivän lumiärsytykset sulivat tässä sohvalla istuessa väsymykseksi ja pieneksi haikeudeksi. Kun pienet arkipäiväiset ärsytykset nappaa mielestä kiinni, niistä kannattaa päästää irti, ärsyyntymisen tunteissa kun ei ole mitään positiivista. Se on vain mielen turhaa napinaa.

 

No, ehkä osasin silloin nauttia hevosten seurasta, ja tämä haikeus on vain ikävää. Mikään ei ole pysyvää, ja niitä hyviä hetkiä ei voi kuljettaa mukanaan muuten kuin sydämessään. Hienot muistot ovat lahja. Eräänä päivänä tämäkin vieressäni kehräävä kissa on vain muisto. Tai minä olen muisto sen sydämessä – sitäkään ei voi tietää. Jokainen hetki on kallisarvoinen.

 

Juuri sen takia olisi niin äärimmäisen tärkeää oppia elämään hetkessä ja nauttimaan niistä hyvistä hetkistä. Tänäänkin.

 

Illan tunnelmaan sopi tänään televisiota paremmin Rachel Brathenin eli Yoga Girlin uusin podcast, jossa hän keskustelee muusikko Nahko Bearin kanssa. Nahkon ja hänen biologisen äitinsä riipaisevan mutta uskomattoman tarinan voit halutessasi lukea täältä.  (molemmat englanniksi).

 

Antaa musiikin hoitaa särkyneet ja ikävöivät sydämet. Aloha Ke Akua – The love of God.

 

 

 

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *