Elämää, puutarha

Puutarhaunelmat ja kaalimaan kakarat

Uskollisimmat lukijat muistavat minun kirjoittaneen täällä näistä puutarhaunelmista jo monena vuonna. Unelmat ovat jääneet yleensä vain unelmiksi – yhtenä kesänä sain aikaiseksi komean kasvimaan, mutta muuten kaiken puurtamisen tuloksena on ollut eri mittaluokan epäonnistumisia. No, en ota näitä niin vakavasti, mutta kun sain keväällä tietää, että pääsen muuttamaan tähän taloon, ajattelin, että no nyt! Niin vähän tiesin, mitä kesä tuo tullessaan…

 

 

Tässä vaiheessa minulla oli vielä unelma ja suuret suunnitelmat. Jos ei vielä puutarhan, niin ainakin kasvimaan suhteen. Muuttopäivämäärä siirtyi jatkuvasti, mutta ajattelin, että se ei estä minua perustamasta kasvimaata. Vaikka vesi ei ollut vielä kytketty, saisin kyllä vettä ohi virtaavasta purosta.

Sitten tuli vuosisadan hellekesä. Ohi virtaava puro osoittautui olevan jyrkän rinteen ja läpipääsemättömän pusikon takana. Sateita odotellessa siementen kylvöt siirtyivät, kunnes päädyin ostamaan valmiita taimia. Ja kylvin vähän kehäkukkaa. Sen verran tuli sadekuuroja, että sain kerättyä sadevettä talteen ja pidettyä pienet viljelykseni hengissä.

 

 

Jatkuva yli 30 asteen helle uuvutti myös innokkaan puutarhurin, ja keskityin lähinnä seinien maalaamiseen sisätiloissa, ja perennapenkin kaivaminen jäi vähemmälle, muuta ei jaksanut. Hyvä, että sitäkään. No, elämänlanka jaksoi kasvaa.

 

 

Mutta kaikesta huolimatta, istuttamani lehtikaalit ja -sellerit kasvoivat komeasti. Samoin kehäkukat. Olin iloinen, että ainakin talven lehtikaalit oli turvattu. Paljon lehtikaalia pakkaseen, sillä pärjäisi jo pitkälle.

Sitten tuli muutto. Minun, vuohien ja hevosten. Vuokraisäntäni tunsi vuohensa, ja päätti suojata pienen kasvimaani kunnolla. Kiva mies, jolla on ehkä enemmän intoa kuin synnynnäisiä taipumuksia rakenteluun. Osaa kyllä myös nauraa itselleen.

 

 

Vähän hatara rakennelma osoittautui kuitenkin vuohien mielestä erinomaiseksi kiipeilytelineeksi, mutta ne putoili kehikkoon liian harvan laudoituksen läpi. Söivät siellä sitten lehtikaalia pelastajia odotellessaan. Pelastajana toimi useimmiten kesänaapurini (miesparka), koska minä olin siinä vaiheessa jo töissä.

Vuokraisäntä lisäili lautoja siihen malliin, että lopulta myöskään minulla ei ollut pääsyä vihannespenkkiini. Sitä pystyi kyllä kastelemaan, mutta sieltä ei saanut poimittua mitään.

Otin kuvan makuhuoneen ikkunasta. Siitä saa paremman käsityksen ”laatikkopuutarhastani”.

( täällähän oli kesän mittaan vaikka minkälaisia kesävieraita – näistä ehkä joku toinen kerta ).

 

 

Eräänä aamuna sitten oveeni kolkutettiin kiivaasti. Luulin, että talo on tulessa. Mutta kesänaapurini se vain siellä. ”Kasvimaasi, kasvimaasi!!!”, hän sai sanottua. Kun pääsin pihalle, oli siellä aikaiset sadonkorjuujuhlat menossa. Vuohet olivat lopultakin onnistuneet hajottamaan koko rakennelman, ja hevoset osallistuivat juhliin. Vuohille maistui lehtikaalit, hevoset popsivat sellerit ja kehäkukat. Hyvää oli.

 

 

 

Sen pituinen se, totesin. Antaa olla. Olkoon. Saa niitä kaupasta. Saatiin ainakin makeat naurut, kun ei oikein muutakaan voinut.

 

Jotta olisi kuitenkin jotain koristetta, ostin kaksi kukkaa  amppeleihin. Ainakin ne pysyisivät vuohilta turvassa…

 

 

 

Mutta onneksi tulee uusia kesiä. Ainakin pihani on nyt perusteellisesti lannoitettu ja keräsin just yksi ilta monta kottikärryllistä taatusti luomulaatuista hevosenlantaa yhteen kasaan. Siitä se taas lähtee. Unelma elää edelleen.

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *