Puutarha ja piha

Oivalluksia nokkospuskissa

Kuten mainitsin, viime viikko oli vähän alavireinen. Syy selvisi eilen, kun kevätflunssa alkoi tosissaan painaa päälle. Tai voi tietenkin kysyä oliko ensin muna vai kana? Oliko flunssa syy vai seuraus? Toki matalapaineella ja näillä jäätävillä pohjoistuulillakin on osuutta asiaan.

Mulla käy usein niin, että kun on jotenkin vetämätön olo, niin ensimmäisenä kärsii ruokavalio. Syön vähän mitä sattuu ja erityisesti makea maistuu. Tosi tyhmää sikäli, että juuri silloin kun on veto pois, pitäisi syödä erityisen terveellisesti. Viime viikon elin pääasiassa leivällä kun en muuta jaksanut – kunhan sai vatsan täyteen.

 

 

Eilen, kun flunssa oli jo tosiasia, raahauduin sitten pihalle saksien ja lävikön kanssa keräämään kevään ensimmäisiä nokkosia.  Kissat tietenkin mukana auttamassa.

Tein nokkosista ja kikherneistä munakkaan, jota ryyditin runsaalla valkosipulilla. Ei se flunssaa enää siinä vaiheessa parantanut, mutta maistui hyvältä ja oli terveellistä. Tänään aion syödä nokkomuhennosta.

Nyt kun kasvulaatikot kumisevat vielä tyhjyyttään, ja kasvimaa on edelleen vain suunnitelmissa, nokkoset on todellista superruokaa, jota saa pihalta ihan ilmaiseksi. Joten ottakaa ne hyötykäyttöön!

 

 

Muistan kun yhtenä kesänä tuskailin epäonnistuneiden pinaattien kanssa. Kesä oli surkea, ja pinaatit eivät suostuneet kasvamaan. Samaan aikaan kasvimaan laidalla kuitenkin rehottivat nokkoset ihan ilman hoitoa. Oivalsin jotain tärkeää ja jäin miettimään.

Meillä ihmisillä on kummallinen tarve hoitaa, muokata ja muuttaa ympäristöämme. Vaikka tarkoituksemme on hyvä, saatamme usein toimia luontoa vastaan. Yritämme tehdä väkisin, vaikka kaikki sujuisi niin paljon helpommin, jos yrittäisimme toimia luonnon kanssa yhteistyössä.

Esimerkiksi tuo nokkonen. Se on pinaattiin verrattuna huomattavasti terveellisempi, siitä voi valmistaa täsmälleen samoja ruokia kuin pinaatista, ja se kasvaa ihan itsekseen. Loistava vihannes, jota voi syödä tuoreena ja säilöä talven varalle. Superruokaa, joka ei maksa mitään.

Joten sen sijaan, että taistelemme sitä vastaan, voisimme tehdä siitä itsellemme mahtavan kumppanin. Saamme siitä superterveellistä ruokaa, voimme lannoittaa kasvimaamme ja torjua jopa tuhohyönteiset.

Suurimmat oivallukset ovat usein niitä, kun yhtäkkiä näemme jonkin ihan tutun asian täysin uudesta perspektiivistä ja uudella tavalla. Olinhan minäkin periaatteessa tiennyt nokkosesta jo kauan, mutta se oivalluksen hetki siellä onnettomalla pinaattimaalla sai minut näkemään koko tämän viljelyn ihan uudella tavalla. Ehkä tämän ei tarvitsekaan olla niin vaikeaa ja työlästä.

 

 

Puutarhassa ja kasvimaalla olen saanut oppini äidiltäni ja isoäidiltäni. Heidän sukupolviensa aikaan kasvimaa oli nimittäin vähän kuin liinavaatekaappi: jokaisen emännän ylpeys. Rivien piti olla suorassa ja hyvin harvennettuja. Rikkaruohot, tuhohyönteiset ja kuivuus olivat vihollisia.

Toki kova työ tuotti myös hienoa satoa, ja heilläkin oli paljon viisautta, mutta oli se melkoista taistelua luonnonvoimia vastaan. Aloin silloin siellä pinaattipenkissä kyykkiessäni miettiä, voisiko asiat tehdä myös jotenkin toisin.

Voisiko ruokansa viljellä vähän vähemmällä työllä? Pitääkö niiden rivien olla suorassa? Onko rikkaruohoista pelkästään haittaa ja voiko niitä ehkä syödä? Tarvitseeko kasvimaata jatkuvasti kastella? Pääsisikö tuholaisista eroon muuten, kuin sen myrkkypullon kanssa?

Miten nämä hommat voisi tehdä enemmänkin yhteistyössä luonnon kanssa?

Ainakin voi käyttää vuoroviljelyä ja kumppanuuskasveja. Tutustua permaviljelyyn. Mennä niissä perinteissä vielä äidin ja isoäidin sukupolvia pidemälle, ja opetella taas kuuntelemaan, mitä luonnolla on ehkä kerrottavaa.

En minäkään osaa. Tällä hetkellä tiedän ainoastaan sen, että asiat voi tehdä myös toisin. Paremmin ja helpommin.

Mutta aion opetella. Aion tutkia, lukea ja kuunnella viisaampiani. Ja ennen kaikkea aion opetella kuuntelemaan luontoa. Se tietää parhaiten.

 

(kirjoitettu 6.5.2019)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *