Piha suunnittelee itse itseään

On aika ihanaa viettää vapaapäivän aamua sateen ropistessa kattoon. Saa herätä rauhassa ja juoda kahviaan pitkään ja hartaasti.  Linnut laulavat ikkunan ulkopuolella.

Näitä sateisia aamuja on vain ollut turhan paljon. Muutamaa lämmintä päivää lukuunottamatta, lämpötila on pysytellyt alle kymmenessä asteessa, ja kesä tuntuu tulevan kovin hitaasti. Kissatkaan eivät halua mennä tänään ulos, vaan nukkuvat sisällä.

Lille Venn istui äsken vieressäni tuijottaen minua tiiviisti. Mietin mitä sillä on asiaa. Kun nousin hakemaan lisää kahvia, tuolini vallattiin välittömästi. Joten se olin siis minä, joka oli vallannut Lille Venin tuolin. Minun piti vaihtaa paikkaa.

 

 

Olen muuttanut aika monta kertaa, ja todennut usein, että tavarat löytävät uudessa kodissa itse paikkansa. Kun vähän aikaa odottaa, ne ikään kuin huomaamatta asettuvat juuri niille oikeille paikoilleen.

Moni puutarhaihminen sanoo sitä samaa. Kun muuttaa uuteen kotiin ja uuteen pihaan, pitäisi malttaa odottaa jokunen vuosi. Kasvimaan ja kukkapenkkien paikat muodostuvat sitten ikään kuin luonnostaan juuri niille oikeille paikoilleen.

Itse yritin tuossa aikaisemmin keväällä suunnitella tätä pihaa kynän ja paperin kanssa, mutta en saanut mitään aikaiseksi. Mutta turhaa se olisi ollutkin. Jotenkin tämä piha tuntuu päättävän itse, mitä mihinkin tulee.

 

 

Olen raivannut vatukoita tuon vanhan torpan päädyssä ja löytänyt sieltä alta paksuja kerroksia mustaa multaa.  Vanha kasvimaa varmaankin, koska siellä kasvaa myös raparperi.

Ensin ajattelin, että onpa hyvä. On hienoa multaa omasta takaa, ja aloin kärräämään sitä viljelyksilleni toiseen paikkaan. Aikani lapioituani kyllästyin kottikärryjen työntämiseen. Ei siinä nyt ollut kauheasti järkeä lähteä siirtämään kokonaista kasvimaata.

Sen sijaan, että olisin kärrännyt kaiken mulla toisaalle, päätin istuttaa tuonne raparperin viereen myös saamani lipstikan taimet. Sitten aloin kitkeä, ja sinne tulee nyt sitten pieni kasvimaa ja kukkapenkki.

Kaivinkonemies antaa odottaa itseään, ja todennäköistä on, että se isompi kasvimaaprojekti siirtyy ensi kesään. Tai sen kasvimaan saan varmaan jo tänä kesänä, mutta ehtiikö sinne enää mitään istuttaa, jää nähtäväksi.

Mutta ihan hyvä niin. On vuosi aikaa kitkeä ja parantaa maata ja perustaa penkkejä.

 

 

Tuonne puron rantaan, mistä olen raivannut pois lepikon, nousee paljon akilleijoja. En tiedä, aikovatko ne myös kukkia. Ehkä siitä tuleekin akilleija-lehto?  Olin kyllä suunnitellut sinne karhunlaukkaviljelyksiä, mutta ehkä niille pitää etsiä jokin toinen paikka.

Mutta jotenkin tuntuu nyt tosi hyvältä antaa asioiden mennä vähän omalla painollaan, liikaa pakottamatta. Yrittää toimia luonnon ja pihan omilla ehdoilla, eikä vääntää tätä väkisin haluamaansa muottiin.

Raivata, puhdistaa, antaa tilaa ja tukea, mutta ei niin hirveän paljon pakottaa mieleisekseen.

Laiskuutta? Joku voisi kutsua tätä kai permakulttuuriksi.

Sen sijaan, että minä muokkaisin ja muuttaisin pihaa, piha tuntuukin muokkaavan ja muuttavan minua.

Sanoin jossain vaiheessa, että haluan perehtyä permakulttuuriin tarkemmin. No en ole ehtinyt, mutta olen tässä huomaamatta  tainnut saada ihan parhaan opettajan.

(kirjoitettu 24.5.2019)