Elämää maalla

Tuumaustauko

Joskus vain sanat loppuu ja yhtäkkiä ei ole mitään sanottavaa, tai tässä tapauksessa kirjoitettavaa. Tai olisi paljonkin, mutta ne eivät koskaan ehtineet tänne blogiin asti.

”Ei taida elämä olla aina niin aurinkoista, kun blogista saa vaikutelman”, minulle sanottiin, koska pitkä kirjoitustauko oli saanut miettimään.

No, toivottavasti blogista ei saa vaikutelmaa, että elämä olisi pelkkää aurinkoa ja kauniita maisemia, koska eihän se sitä ole. Ei vaikka eläisi missä. Arki on arkea, välillä se naurattaa, välillä enemmänkin itkettää. Joskus vain väsyttää.

 

 

Töissä on raskasta, ulkona sataa ja on kylmä, oma saamattomuus ärsyttää, ystävät tekee ohareita,  siemet ovat kylvämättä ja taimet istuttamatta. Pitäisi päättää ja ratkaista asioita, vaikka ei millään jaksaisi.

Ja sitten hetkittäin linnunlaulu ja kevään kauneus mykistää. Naapuri ajaa pihaan muovikassit täynnä perennan taimia, lapio uppoaa syvään ruokamultaan, istun kaksi tuntia jutellen norjalaisen ja islantilaisen kanssa ihmetellen, miten minulle on auennut ihan uusi skandinaavinen maailma.

Asiat ratkeavat melkein itsestään ja kahvi maistuu erityisen hyvältä. Entinen villikissa tulee nukkumaan kerälle syliini.

Elämä. Elämä saa meidät kiinni, vaikka asuisimme missä. Hyvässä ja pahassa. Unelmat muuttuvat arjeksi, ja itseään ei pääse pakoon. Ja niin sen kuuluukin olla.

 

 

Ja blogi sitten. Tämä, niin kuin ihan jokainen blogi, on vain pintaraapaisu. Ei se näytä koko elämää, eikä sen ole tarkoituskaan.

Itse luen blogeja lähinnä inspiroituakseni, mutta en koskaan ajattele, että ne kertoisivat koko tarinan.

Vaikka puitteet olisivat kuinka hienot ja kirjoittajan elämä vaikuttaisi kuinka maagiselta, siellä taustalla on aina se oikea elämä. Eikä kukaan voi välttyä suruilta ja huonoilta päiviltä. Se kannattaa aina muistaa.

Ei kyse ole välttämättä siitä, että sitä haluaisi antaa elämästään jotenkin todellisuutta aurinkoisemman tai hienomman kuvan. Blogi ei vain ole paikka, johon haluaisi, tai edes voisi, vuodattaa ihan kaiken.

Mutta nyt tämän kirjoitettuani pitänee selvennykseksi todeta, että ei minulla ole ollut mitenkään erityisen ikävää tai raskasta. Tavallista enemmän mietittävää ehkä.

 

 

Paitsi sadetta, olemme saaneet niskaamme myös lämpöä ja aurinkoisia päiviä. Työt pihalla etenee pikkuhiljaa, ja elämä tuntuu pääsääntöisesti oikein hyvältä. Kuvat ovat otettu vain muutama päivä sitten, mutta maisemat ovat muuttuneet huomattavasti vihreämmäksi. Kaikki kasvaa silmissä.

Olen taas päästänyt irti siitä joka keväisestä paniikista, että kaikki pitää saada valmiiksi yhden kesän aikana.  Kuvittelen olevani jo armottomasti myöhässä. En ole, en näillä leveysasteilla. Ja vaikka olisinkin, ei sekään ole niin vakavaa.

Kirjoittaminen ei ole sujunut, koska pää on ollut tyhjäkäynnillä. Vai onko siellä ollut liikaa ajatuksia – en oikein tiedä. Blogiin asti en ole niitä kuitenkaan saanut, vaikka olen aloittanut monta kertaa. On ollut tuumaustauko.

Elisabeth Gilbert on kirjottanut kirjassaan Big Magic, että on olemassa kahdenlaisia luovia ihmisiä: laiskoja perfektionisteja ja ahkeria huithapeleita. Minä olen valitettavasti tuo ensimäinen. Se on huono yhdistelmä, oli kyse sitten blogin kirjoittamisesta, maalaamisesta tai oikeastaan mistä tahansa.

Varsinkin kun täydellisyyttä ei edes ole olemassa.

 

(kirjoitettu 22.5.2019)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *