Mieli

Uskonpuute

”Saat koko pellon” se sanoi. Isäntä, kun kysyin, jos saisin taas pienen pläntin kasvimaatani varten. Hän ei ehdi eikä jaksa. Sellaista se on se hevosenomistajan elämä, ajattelin. Priorisointia. Sitä vaan priorisoi, kunnes ei jää paljon muuta kuin hevoset.

 

 

En ole ihan varma, miten riemuissani olin ajatuksesta, että saisin halutessani tuon koko alueen. Jos nimittäin tuntui toivottomalta viime vuonna, niin nyt tuntuu vielä aika paljon toivottomammalta.

Muistan kun viime kesänä tuolla seisoessani ajattelin, että koskaan ei ole porkkanan siemen tuntunut näin pieneltä, joten miten pieneltä se mahtaa tuntua tänä vuonna.

No ei mun ole tarkoitus koko maata viljellä kuitenkaan, mutta kunhan jotain saisi aikaiseksi. Ja kun saisi vielä vähän satoakin, ettei siitä tule pelkkää puutarhaterapiaa.

 

 

Monivuotisessa puutarhassa on kyllä se etu, että on aina jotain valmiina. Sieltä ne perennat nousee, kun vähän kuopsuttaa. Tällaisen kasvimaatouhun joutuu aloittamaan joka vuosi täysin tyhjästä, ja usko on vähän koetuksella.

Mutta kyllä se taas siitä lähtee. Täytyy vaan uskoa ja luottaa. Ja kääriä ne hihat. Ei tuosta nimittäin sohvalla istuen mitään kasvimaata synny.

Onneksi kesä näyttäisi ottavan vähän takapakkia, niin ei ole niin hirvittävä kiire.

 

 

Hei, ja tähän kaikille puutarhureille vielä muistutukseksi tuo hieno samettikukka, Linnétagetes ”Burning Embers”. Helppo ja upea, vanha kulttuuriperintökasvi. Kestävä myös leikkokukkana. Siemeniä saa ainakin Impectalta. Itse laitoin viime vuonna suoraan maahan ilman esikasvatusta.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *