Hämärän rajamailla

Eilen vuosi keikahti taas sinne pimeämmälle puolelleen enkä ole ihan varma mitä siitä ajattelisin. Eniten inhoan syyspimeitä ja sitten vähän myöhemmin niitä talvikelejä autoilun kannalta, se kun tuo aina uuden jännitysmomentin työmatkoihin.

Muuten kai sitä voisi yrittää ottaa tämän tulevan hämärän nautiskelun kannalta. Sen tiimoilta olenkin perustanut villasukkatehtaan ja joululahjat alkaa olla kohta tehtynä.

Monet Norjalaiset odottavat talvea innolla, se kun tarkoittaa uutta hiihtokautta. Jos nimittäin jokin stereotypia pitää täällä kutinsa, niin se on stereotypia talviurheilukansasta. Olen yrittänyt kaivaa itsestänikin esille sitä lapsuuden hiihtäjää, mutta se on hautautunut johonkin niin syvälle, että ei se ihan hevillä löydy. Jos löytyy enää ollenkaan. Ajatus suksien ostamisesta tuo kasvoille vain kireän hymyn.

 

 

Jos kesä oli säiden puolesta tänä vuonna vähän kehno, niin ei tämä syksykään ole alkanut kovin hyvin – edes syksyksi.

Olen nimittäin odotellut puolukkakelejä, mutta aurinkoisia tai edes kuivia syyspäiviä ei täällä ole ollut kovin montaa. Yhden kerran päästiin puolukkametsään mutta ilo oli lyhytaikainen. Sain muutaman litran puolukoita ja muutaman kauniin kuvan, mutta termoskahvit piti tulla juomaan kotiin, kun sade ajoi meidät metsästä pois. Ja se taisikin olla sitten se toistaiseksi ainoa kaunis syyspäivä.

Mutta hyvää syyspäiväntasausta joka tapauksessa. Ollaanko nyt menossa kohti pimeää vai kohti uutta valoa on asennekysymys. Vaikka nyt pimeneekin, niin myös seuraava kevät on joka päivä lähempänä. Kyllä tämä taas tästä. Tänään piti tulla joidenkin enustusten mukaan maailmanloppu, mutta ei se ainakaan vielä ole tullut, joten taidan lähteä kävelylle.

 

 

 

”And the sun took a step back,

the leaves lulled themselves to sleep

and Autumn was awakened.”

 

– Raquel Franco-