Myrskyn silmässä

Eletään taas pienen pettymyksen tammikuuta. Talvipäivän seisaus ja joulu on ohi, vuoden vaihteen euforia haihtunut ja kevät ei tullutkaan. Tuli valkoinen, hiljainen ja kuolleelta tuntuva tammikuu. Sitä aina hairahtaa ajatukseen keväästä vähän liian aikaisin, vaikka fakta on, että nyt eletään sitä todellista sydäntalvea.

Yritän vihjailla universumille, että riittäis jo. Riittäis kylmä ja riittäis lumi, mutta tässä asiassa toiveitani ei ole kuultu. Tosin tänään istun täällä myrskyn silmässä ja ulkona on valkoista mutta ei hiljaista. Tällä kertaa myrsky ei hypännyt tästä yli vaan tuuli puskee laaksoa pitkin ja vinkuu nurkissa. Huomiseksi on luvattu 3o senttiä uutta lunta.

Monet tiet on poikki, rekkoja nostetaan ojista ja olen kiitollinen, että tänään ei tarvinnutkaan mennä töihin – en tiedä, olisinko edes päässyt perille. Vähän epäilen. Keli on niin hirveä, että ei viitsi lähteä yrittämään edes kauppaan.

Tänään elänkin sellaista todellista slow lifea. Lämmitän taloa ja leivon leipää. Teen välillä lumitöitä. Olen ikäänkuin perimmäisten kysymysten äärellä, mitä netti nyt vähän sotkee tätä maalaisromantiikkaa.

Välillä seison ikkunassa ihmettelemässä valkoista maisemaa ja olen kiitollinen siitä, että sähköt ainakin vielä toistaiseksi pelaa.

Kuvat on eiliseltä, kun kävin pienellä lenkillä tutkailemassa, josko umpihankikävely olisi vielä mahdollista (ei ole). Aija lyöttäytyi mukaan ja sen mielestä umpihankikävely sujuu oikein hyvin, vaikka siitä ei lumen keskeltä näkynyt paljon muuta kuin heiluva häntä. Asennekysymys.

Ja kyllähän valo koko ajan lisääntyy. Näin tammikuussa se tapahtuu vähän huomaamatta. Yhtäkkiä sitä vaan taas huomaa, että töihin ajaessa onkin taas valoisaa.

Lämpöä, ruokaa ja koiraystävä. Kaikki on ihan hyvin. Antaa myrskytä.