Kotiinpaluu

 

Oli aika uskomatonta palata sateisesta ja pimeästä Helsingistä näihin maisemiin. Tänne oli saatu parikymmentä senttiä uutta lunta, ja maisema oli muuttunut kauniin talviseksi. Seisoin pitkään tuolla ulkona vain ihmettelemässä – tämähän on ensimmäinen talveni tässä, enkä ole toistaiseksi päässyt vielä nauttimaan kunnolla talvisista maisemista.

Palasin väsyneenä, niin kuin yleensä aina.  Matkat Suomeen ovat paitsi tosi tärkeitä ja mukavia, niin myös väsyttäviä intensiivisyydessään. Jälleennäkemisen iloa, yhdessä olemisen lämpöä, huonoa omaatuntoa, riittämättömyyttä ja eroamisen surua mahdutettuna muutamaan päivään.

Muuttaessaan ulkomaille, sitä usein tuomitsee itsensä ikuisesti jonkinlaiseen välitilaan. Haluaisi olla siellä, mutta koti on jo vahvasti täällä, ja aina on ikävä jonnekin. Olen asunut Norjassa kohta kuusi vuotta, ja nyt oli ensimmäinen kerta, kun tunsin itseni melkein ulkomaalaiseksi saapuessani Helsinki-Vantaalle. Asiat tuntuivat yhtä aikaa sekä tutuilta, että oudon vierailta. Norjassa tunnen itseni suomalaiseksi, mutta Suomessa jo vähän norjalaiseksi – tai ainakin kovin ulkopuoliseksi.

Mutta ei Suomi mitenkään negatiivisena näyttäytynyt. Siellä on paljon hyvää, mutta se ansaitsee oman postauksen.

 

Matkan rasittavuutta lisäsi se, että Lille Venn karkasi hoitajalta ja katosi pariksi päiväksi. Siitä seurasi huolta ja huonosti nukuttuja öitä. Onneksi ulkona ei ollut kovin kylmä, mutta tiesin, että Lille Venn ei ole tällä hetkellä kovin hyvin varustautunut ympärivuorokautiseen ulkoilmaelämään. Järkevästi ajatellen uskoin sen pysyvän lähistöllä ja ehkä vain piileskelevän jossain, mutta ei se huoltani paljon vähentänyt.

No, kun saavuin kotiin, meni ehkä viisitoista minuuttia ja Lille Venn palasi naukuen pihaan. Se oli kuin olikin piileskellyt jossain ulkorakennuksessa. Se oli nälkäinen, janoinen ja viluinen, mutta ennen kaikkea iloinen jälleennäkemisestä. Ja niin olin minäkin. Nyt se kehrää taas onnellisena sohvalla.

 

Olen ollut onnellinen, kun asun täällä sivussa, niin ei tule turhia paineita joulukoristeluiden suhteen. Tästä kun ei näin talvisin aja juuri kukaan edes ohi.

Tuohon naapurin lähinnä kesäpaikkana käytettyyn taloon ilmestyi kuitenkin yllättäen koristeita ja jouluvalot. Tänään sitten kohtasin kesänaapurini postilaatikolla.  Se oli ajanut Bergenistä tänne ainoastaan virittelemään noita valoja. Siis kuusi tuntia talvikeleissä vuoriston yli. Se ei ole nimittäin mikään kevyt reissu. Eivät kuulemma edes vietä joulua täällä, halusivat vain, että on vähän ”koselig” (vähän vaikea kääntää, mutta tässä lähinnä kodikasta).

Yhtäkkiä sosiaalinen paine alkoi puristaa omiakin ohimoita, ja huominen menee varmaankin sitten pihaa koristellessa. Jotenkin tuo pieni ja vaatimaton kranssi ovessa ja pienet kuuset oven pielessä eivät enää riitäkään. Onneksi on edes valot valmiina, että ei tarvitse niitä lähteä ostamaan. 

No ehkä pieni sosiaalinen paine on laiskan ihmisen ystävä näin jouluna. Kai se on mukavaa itsellekin, kun on vähän valoa tuolla pimeydessä.

Mutta enemmän kyllä ilahduttaa tuo tänään postilaatikkoon ilmestynyt ensi kesän siemenluettelo. Se on kuulkaa enää kymmenen päivää talvipäivän seisaukseen ja ihan hetki siihen kun saa alkaa kylvämään chilejä – jos niitä nyt aikoo kylvää. Ainakin mielen saa kääntää ensi kesää kohti.

Valoa kohti mennään, rakkaat ystävät, valoa kohti.