Unelma puutarhasta

Totesin viimeksi, että seuraavassa postauksessa on sitten vähän keväisempiä kuvia, mutta se oli ehkä hätäisesti todettu. Vaikka sisällä tomaatintaimet jo iloisesti kasvaa, niin ulkona on vielä lähes puoli metriä lunta. Toivoa antaa kuitenkin lintulaudalle ilmestyneet mustarastaat ja eilen kuulemani ensimmäinen peipon laulu.

Mutta kevät on jo pidemmällä kuin päältä päin näyttää. Yksi kaunis aamu lumi on poissa ja kesä yllättää taas kesken aamukahvien. Istun täällä puutarhakirjoja selaillen ja haaveillen, kunnes havahdun siihen, että olisi pitänyt aloittaa jo. Olen taas kerran myöhässä, ja näillä leveysasteilla se saattaa olla ongelmallista, koska kesää voi harvoin jatkaa sieltä loppupäästä. Pohjoisen lyhyt kasvukausi saattaa olla puutarhurille aika armoton.

Pakko myöntää, että tähän aikaan vuodesta tuntuu vähän katkeralta seurailla puutarhaihmisten sometilejä, koska monet elävät  lauhemmilla vyöhykkeillä ja aika monella on myös kasvihuone. Monet kaivavat jo kasvimaataan, mutta itse lapioin toistaiseksi vielä lunta ja tilaan netistä lähes pakonomaisesti yhä uusia siemeniä.

Päätin viime kesänä, että nyt asetun paikalleni ja lopetan unelmoinnin. Tässä on nyt hyvä. Rakennan tähän unelmieni kodin ja puutarhan ja lopetan haihattelun ja haaveilun. Tai ainakin siirrän ne haaveet tähän omaan pihaan. Ostan kunnollisen ruohonleikkurin ja ehkä pienen kasvihuoneenkin.

Mutta olen kai syntynyt vähän levottomaksi. Tai ehkä jämähdin jossain vaiheessa elämää paikoilleni liian pitkäksi aikaa, niin nyt tuntuu, että olisi kiire vielä kokea kaikenlaista. Ennen kuin vanhuus yllättää. Ehkä unelmani ydin onkin itse puutarha, mutta puutarha voi sijaita oikeastaan missä tahansa.

En tiedä, onko se talven aikana luetut Elena Ferranten kirjat, tämä mennyt pirullisen kylmä, pimeä ja liukas talvi vai nämä koronarajoitukset, joka ovat saaneet katsomaan tuntitolkulla  Rooma- ja Toscana-videoita ja tuntemaan ihan tolkutonta Italia-ikävää. Olen katsonut Suomessakin esitetyn ruotsalaisen ”Unelmakoti Sisiliassa”- sarjan varmaan neljä, jos en viisi kertaa alusta loppuun.  Olen haaveillut pitkistä kesistä ja leudoista talvista. Todellisuudenpakoa parhaimmillaan.

Varsinkin tässä maailmantilanteessa juuri täällä on hyvä ja turvallista asua, mutta vielä  joskus haluaisin lapioida maata vähän lauhemmilla vyöhykkeillä. Ei sen tarvitse Italiassa olla, se voi olla ihan vaikka eteläisessä Norjassa.  Tai Ruotsissa. Siihen saattaa mennä kolme, viisi tai kymmenen vuotta, mutta en tiedä haluanko loppuelämäni ajan käyttää puolet vuodesta talvesta valittamiseen.  Monet nauttivat talvesta ja lumesta, mutta minä en. Lainatakseni työkaveriani: minulla ei ole lumelle mitään käyttöä.

Ajattelenko, että tuli tehtyä virhe tänne muuttaessa? En missään tapauksessa. Juuri tänne minun piti jostain syystä muuttaa ja täällä asua. Tämä on yksi toteutunut unelma, ihana sellainen, mutta toki niitä voi olla muitakin. Ja voi olla sellaisiakin unelmia, joiden ei edes ajattele koskaan toteutuvan.

Mutta nyt keskityn tulevaan kesään. Viime vuonna minulla oli yksi työkaveriltani ostama tomaatintaimi, joka lopulta täytti koko lavakauluksen. Sain kesän aikana kai noin 20 pientä haaleanpunaista luumutomaattia. Nyt tomaatintaimia on kolmekymmentä, mutta ei edelleenkään sitä kasvihuonetta. Uskonpuuttesta ja pessimismistä minua ei ainakaan voi syyttää.

Siemeniä on nyt niin paljon, että niitä riittää muutamaksi vuodeksi, ja osa on vielå postissa. Jos tulee vaikka huonot ajat. Olen hankkinut myös erinäisiä perennan siemeniä, vaikka perennoita ei paljon kannata siemenestä kasvattaakaan. Siemenestä kukkaan saattaa nimittäin mennä useampi vuosi.

Ja sitten on ne kaikki ne englantilaset kesäkukan siemenet, vaikka kasvulosuhteet poikkeavatkin aika lailla Englannista. Eikä mulla ole edes niitä kukkapenkkejä valmiina, johon kaikki nämä ihanuudet istutan. Eli olen tehnyt taas kerran juuri niin kuin ei kannattaisi tehdä. Mutta hyvä tästä tulee. Onhan aina kehäkukat ja kosmokset, jos muut ei kasva.

Mutta sitten: kylvin jättiverbenan siemeniä, vaikka se ei tämän alueen kasvi oikein olekkaan. Sain tehdä aika paljon erilaisia temppuja ja siirrellä astiaa lämpimästä jääkaappiin ja takaisin, mutta nyt minulla on yhdeksän pikkuruista jättiverbenaa kasvamassa. Miten voikaan jättiläisellä olla hauras alku.

Ai sitä tyydytyksen määrää kun huomaan taas yhden millimetrin pituisen hennon taimen alun mullan keskellä. Eikä oikeastaan haittaa, vaikka niistä ei jättiläisiä koskaan tulisikaan.

Koska juuri siitähän tässä kaikessa hulluudessa on lopultakin kyse. Kaiken epävarmuudesta ja niistä hetkellisistä ilon ja onnen tunteista. Niin puutarhanhoidossa kuin elämässä muutenkin.

Hyvää viikonloppua. Hymyilkää toisillenne, ihan riippumatta siitä kuka käyttää maskia ja kuka ei. Tuomitaan vähemmän ja hymyillään enemmän. Monella on nyt paha olla ja tarvitsemme toistemme lämpöä tässä hullussa maailmassa.