Luomisen tuskaa

Elisabeth Gilbert kirjoittaa kirjassaan ”Big Magic, uskalla elää luovasti” kahdesta erilaisesta ihmistyypistä: laiskasta perfektionistista ja ahkerasta huithapelista. Tunnistin itseni heti tuosta ensimmäisestä, eli laiskasta perfektionistista, ja naurahdin ääneen löytäessäni itseni kirjan sivuilta. Oli nimittäin sen verran osuva määritelmä.

Laiskuus ja perfektionismi samassa paketissa; siinä on Gibertin mukaan kaksi ankeuden ja kurjuuden olennaista ainesosaa. Auts.

 

 

 

No, onneksi en ole perfektionisti kaikilla elämänalueilla, enkä aina laiskakaan, niin elämä ei ole pelkkää kurjuutta, mutta olen kyllä noita molempia mitä luovuuteen tulee. Oli kyse sitten maalaamisesta, kirjoittamisesta tai vaikkapa tästä blogin pitämisestä – luova prosessihan tämäkin on.

Ei toki niin, että pyrkisin täydelliseen blogiin tai kuvittelisin sen edes olevan mahdollista, kaukana siitä, mutta silti pyrkimys johonkin epämääräiseen täydellisyyteen, loputon viilaus ja tunne siitä, että ei ole koskaan tarpeeksi hyvä, estää kyllä tehokkaasti kaikenlaisen luovan työskentelyn. Puhumattakaan siitä, että siinä äkkiä katoaa myös tekemisen ilo ja rentous.

Täydellisyyden tavoittelu estää Gilbertin mukaan ihmisiä paitsi tekemästä työtään valmiiksi – mutta mikä vielä pahempaa, se estää edes aloittamasta. Ei kannata, kun lopputulos ei ole kuitenkaan täydellinen. Ehkä se laiskuuskin on aika usein vain kätkettyä epäonnistumisen pelkoa?

 

 

Gilbert toteaa mielestäni tosi osuvasti, että perfektionismi on pelkoa, joka yrittää olla elegantti vaikka on kauhuissaan. ”Sillä kiiltävän pintansa alla perfektionismi on vain syvää eksistentiaalista ahdistusta, joka sanoo yhä uudestaan: ”En ole tarpeeksi hyvä enkä tule koskaan olemaankaan.”

Ei kyse ole lopultakaan siitä, että sen oman työn tai tuotoksen pitäisi olla täydellinen, vaan siitä, että työnsä kautta paljastaa sen, että ei itse olekaan tarpeeksi hyvä. On ehkä vain keskinkertainen ja ihan tavallinen. Ja tämän kauhean paljastumisen pelossa on helpompi jättää kokonaan tekemättä.

 

 

Olen ehtinyt lukemaan elämässäni aika monta kirjaa, artikkelia ja juttua. Käymään aika monta mielenkiintoista keskustelua ja opiskelemaan monenlaista. Ikää ja viisauttakin on kertynyt. Mutta silti edelleen tulee vastaan uusia oivalluksia. Se on oikeastaan aika hienoa.

On mahdollista, että nämäkin asiat ovat tulleet vastaan jo aikaisemminkin, mutta vasta nyt aika on kypsä jonkinlaiselle ahaa-elämykselle. Mieli on nimittäin vähän kun tuo kasvimaa. Voihan sinne siemeniä heitellä jo nyt, mutta ei ne sieltä mihinkään lähde itämään tai kasvamaan  ennen kuin olosuhteet on sopivat. Eikä jokainen siemen idä koskaan.

 

 

En ole ihan varma mitä mieltä olen näistä kaikista elämäntaito-oppaista, joita riittää nykyään joka lähtöön, mutta toisaalta, jos kirjasta nousee edes yksi tärkeä oivallus, niin ehkä se on ollut lukemisen arvoinen? Ehdottomasti paras opettaja on tietenkin elämä itse, mutta joskus pitää vääntää rautalangasta. .

Vaikka olin aluksi vähän skeptinen, niin Elisabeth Gilbertin kirja on herättänyt paljon ajatuksia, ja siitä riittää ammennettavaa varmaan jatkossakin.. Ei ollenkaan turha lukukokemus, pikemminkin hyvin vapauttava sellainen, ja sopii jokaiselle oman luovuutensa kanssa tuskailevalle.

 

 

Ihmisten tarve pyrkiä täydellisyyteen on kyllä melkoista suuruudenhulluutta. Tässä maailmassa ei täydellisyyteen nimittäin pääse kuin yksi: luoja, luomakunta, jumala, universumi tai miten nyt kukakin tätä suurta mysteeriä kutsuu.

Täällä satoi viime torstaina niin paljon, että joki tulvi yli uomiensa ja joka paikassa kohisi. Sateen loputtua nousi sumu, ja luonto tarjosi maagisen näytöksen. Tuolla rannassa oli niin kaunista, että kyllä veti taas nöyräksi ja hiljaiseksi. Siellä oli täydellisen kaunista. Mutta ei luonto sitä varmaan miettinyt.

Voi kun sitä oppisi olemaan ahkera huithapeli ainakin kaiken luovan tekemisen suhteen. Vaikka usein hoetaan, että ei se määrä vaan laatu, niin joskus voisi olla ihan fiksua keskittyä enemmän siihen määrään, ja luottaa, että kyllä se laatukin sieltä tulee. Joukosta voi löytyä vaikka mitä timantteja. Sitä paitsi harjoitus tekee mestarin.

Ei se ole niin justiinsa. Pääasia, että on kivaa eikä mene suorittamiseksi.

Jätetään täydellisyys universumille.