Suruja ja iloja

Sama kuva kuin edellisessä postauksessa, mutta yksi on laumasta poissa.

Eilen paijailin taas yhden hevosen vihreämmille laitumille. Vanha Stjerne oli kaatunut suohon ja vaikka se sieltä nostettiin kuivalle maalle, ei se enää jaksanut nousta jaloilleen. Yli kolme tuntia olin mukana silittelemässä sen päätä ja kannustamassa, mutta sen aika oli tullut.

Juuri edellisenä yönä olin taluttanut sitä takaisin tarhaan kun se karkasi Blesenin kanssa pihalle kirmailemaan vähän jo jäykillä jaloillaan.

Vaikka se oli jo vanha, sillä oli edelleen pilkettä silmäkulmassa.  Se ei koskaan tuntunut niin piittaavan muista hevosista, mutta oli lopultakin saanut itselleen sydänystävän uudesta Karella- tammasta, joka ei olisi halunnut väistyä sen viereltä viimeisilläkään hetkillä.

Stjerne-kulta. Se olisi halunnut vielä nousta, mutta ei enää jaksanut eikä pystynyt. Lapset itkivät ja minä itkin, muut aikuiset onnistuivat paremmin nielemään kyyneleensä, mutta kova paikka se oli ihan kaikille, puhumattakaan hevosista.

Ihan hirveän surullista, mutta kuuluu valitettavasti elämään. Alut ja loput, ilot ja surut. Toisaalta kuitenkin tuntuu, että viimeiseen vuoteen on kuulunut jo vähän liikaakin eläinystävien menetyksiä ja kuolemia.

Tänään oli viimeinen työpäivä ennen lomaa ja edessä on muutto.

Ja kuinka ollakaan, aika pian perässä tulevat myös vuohet ja hevoset, Blesen ja Karella. Tulevat minulle kesätöihin tonttia raivaamaan. Ehkä eivät kuitenkaan jäädäkseen, mutta kuka sitäkään tietää – minä en ainakaan tunnu tietävän enää mitään,  joten annan virran viedä.

Kirjoitin viime syksynä elämänpolusta:

”Minulle tuo tarkoittaa sitä, että vaikka elämänpolullasi olisi minkälaisia mutkia, tietyt asiat kulkevat mukanasi tai tulevat eteesi yhä uudestaan. Ne oikeasti tärkeät asiat, ja asiat, jotka ovat osa elämänsuunnitelmaasi. Ne palaavat elämääsi jopa silloin, kun yrität jättää ne tietoisesti taaksesi. Ja kun kerran katsot taaksepäin, kaikista mutkista ja harhapoluista huolimatta huomaatkin kulkeneesi suoraan.”

Kun olin täällä ihan ensimmäistä kertaa käymässä syksyllä 2010, Blesen oli vielä tosi nuori, ja ratsastin sillä ensimmäisen reissuni. Se nipisti silloin etuhampaillaan kämmenselkääni jättäen siihen pienen puolikuun muotoisen arven. Naureskelin, että Blesen löi omistusleiman kämmenselkääni.

Nyt kahdeksan vuotta ja aika monta muuttoa myöhemmin, saan pian taas herätä uudessa kodissani kuka muukaan kuin Blesen ikkunani takana. En ole sitä koskaan omistanut tai pakannut matkatavaroihini, mutta niin se vaan tuntuu seuraavan perässäni.

Elämä on ihmeellistä, eikö vain?

Oikein hyvää Juhannusta!