Äiti
Äitini kuoli kolme viikkoa sitten, siitä tämä tauko. Hän oli jo iäkäs, väsynyt ja halusi pois, joten kuolema ei tullut yllätyksenä. Silti se pysäyttää. Suru ei ole ollut lohdutonta, vaan pikemminkin kuin pehmeä huopa, johon olen kääriytynyt ja halunnutkin kääriytyä. Olen tehnyt pakolliset, mutta en enempää. Puhunut enimmäkseen perheen kesken. Muistellut, nauranut ja itkenyt.
Viimeisenä yönä ennen äidin kuolemaa havahduin siihen, kun joku sanoi unessani hyvin käskevällä äänellä, että äitisi soittaa. Heräsin ja minun oli vaikea hengittää. Mietin lähestyvää kuolemaa ja ajattelin, että pian en ole enää kenenkään lapsi. Mitä sitten, kun kukaan ei enää rakasta samalla tavalla ehdoitta ja pyyteettömästi kuin äiti? Sitten oivalsin, että vaikka äiti jättää kuihtuneen kehonsa, ei rakkaus mihinkään häviä – ei tietenkään. Eikä oikeastaan äitikään. Nukahdin uudestaan levolliseen uneen.
Seuraavana päivänä olin ulkona pilkkomassa puita. Yhtäkkiä minulla oli tunne, että äiti oli siinä ja häntä nauratti touhuni. Tulin sisälle ja soitin siskolleni. Äitini oli kuollut juuri hetkeä aikaisemmin siskojeni ja palvelukodin tuttujen hoitajien saattelemana.
Kirjoitin äidilleni joku aika sitten kirjeen, jossa totesin:
”Olenkin kiitollinen siitä, että olen saanut sinulta ainakin uteliaisuutta, rohkeutta ja seikkailunhalua, sekä rakkauden puutarhaan, eläimiin ja tuohon maalaamiseen. Siinä on aika hienot eväät hyvään elämään, ja olen siitä kovin, kovin kiitollinen.”
Palasin tänään Suomesta, missä vietimme hautajaiset. Nyt elämä jatkuu. Äiti kulkee edelleen vierelläni niin puutarhassa kuin hevostenkin luona.
Olen taas muistuttanut itseäni, että olemme täällä vain läpikulkumatkalla ja päivät kuluvat nopeasti.
Aurinko on jo korkealla ja lintujen laulussa on lupaus uudesta keväästä.
6 Comments
Sus'
Osanottoni.
Itselle sama tapahtui n 7 v sitten, kumma kyllä se iski tajuntaan vasta pari vuotta myöhemmin, meni elämän korttipakka sekaisin viiveellä.
admin
Kiitos <3
Saa nähdä. Olen itsekin vähän miettinyt, että tajuankohan tätä vielä oikein kunnolla. Toisaalta olen surrut jo pitkään, kun olen seurannut äitini voimien hiipumista useamman vuoden. Mutta saa nähdä. Varmasti voi tulla vielä vaikka minkälaisia reaktioita. Iso juttu kuitenkin. Äidin ja lapsen side on ihan erityinen, vaikka oltaisiin minkä ikäisiä.
Anne
Lohduttava halaus ja osanottoni äitisi pois menon johdosta….Vaikka sen tietää ja aavistaa niin se kun äitiä ”ei enää ole” se on kuitenkin suuren surun hetki ja kummallinen tyhjä tunne. Äitini sairastui syöpään todella yllättäen juuri kun jäi eläkkeelle ja sairastelua kesti 2 todella pitkää vuotta. Vaikka sitä tiesi miten lopulta kaikki käy niin silti se oli liian yllättäen. Se päivä kun äiti lakkasi olemasta elosta kuljin ja mielessäni sanoin vastaan tulijoille ”minulla ei ole enää äitiä, tiedätkö miltä se tuntuu”….
Nytkin kyyneleet tulevat silmiin vaikka siitä on kulunut jo yli 13 vuotta. Uskon silti että äitimme, minun ja sinun ja monen muun, kuulee ja näkee meitä sieltä jostakin.
Tuo sinun kokemasi hetki oli juuri sellainen ”kummallinen” joka vahvistaa uskomustani.
Voimia sinulle…
admin
Kiitos osanotosta. Olen puhunut paljon sisarusteni kanssa, ja meillä kaikilla on päällimmäisenä just tuo outo ja tyhjä tunne, vähän epäuskoinenkin. Ja toistelin itsekin mielessäni tuota ”minulla ei ole enää äitiä”-lausetta.
Mutta kyllä meidän kaikkien äidit ovat kuolemansakin jälkeen vahvasti läsnä. Meissä itsessämme, muistoissamme ja itse uskon siihen, että myös ihan henkitasolla, jonkinlaisena sujelusenkelinä. Ainakin isäni kävi aikoinaan kuolemansa jälkeen antamassa minulle tärkeitä elämänohjeita unissani.
Mutta tietenkin on hirveä ikävä, kun ei ole enää mahdollisuutta siihen ihan fyysiseen kohtaamiseen.
Anu
Osanottoni.
Iäkkään äitini voimien hiipuessa kovasti oon miettiny että millaista se sitten on kun äitiä ei enää ole.
admin
Lämmin kiitos <3. Ei siihen tunteeseen voi oikein varautua, se on sitten vain koettava. Ja jokainen tietenkin kokee asian vielä omalla tavallaan.