Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty?
Koskaan ei tunnu olevan niin kiire kuin lomalla, ja välillä tuntuu, että voisi jo mennä töihin vähän lepäämään. Tämä siitä huolimatta, että mulla ei ole ollut edes mitään suunnitelmia tän loman varalle, vaan oli tarkoitus vaan rentoutua, tehdä mukavia asioita ja ulkoilla. Oikeastihan ei ole kiire, vaan kyse on lomastressistä.
Asioiden suunnittelu ei ole mun vahvoja puolia, vaan toimin pikemminkin vähän fiiliksen ja inspiraation pohjalta. Ajattelin, että niin haluan lomanikin viettää: tehdä mikä tuntuu hyvältä. Mutta tällainen vapaus antaa vapaat ohjat myös sellaisille piirteille kun itsensä sabotointi ja asioiden välttely.
Esimerkiksi olin ajatellut, että haluan lomalla aloittaa uudestaan maalaamisen ja joogan. Niin, ja tämän blogin kirjoittamisen. Ei mitenkään suuressa mittakaavassa, mutta aloittaa kuitenkin, monet jutut kun on jääneet jonnekin koronan jalkoihin. Mutta haluan tehdä kaiken ihan fiilispohjalta, en laatia mitään suunnitelmia, koska olenhan lomalla.
Kaikki ovat asioita, joista nautin ja jotka tuovat energiaa, mutta joiden aloittamiseen kynnys on kasvanut kovin korkeaksi. Ja kun en ole päättänyt ja suunnitellut, että huomenna maalaan, niin yhtäkkiä sellaiset asiat kuin tiskaaminen, uunin peseminen tai vaikka keittiön kaappien siivous tuntuvat paljon kiireellisimmiltä ja tärkeämmiltä, jopa kivemmilta.
Sitten se päivä onkin mennyt, ja ajattelen, että ehkä huomenna sitten. Ehtiihän sitä, olenhan lomalla. Mutta koskaan ei aika kulu niin nopeasti kuin sohvalla maaten ja miettien, että mitä tekisi vai tekiskö vasta huomenna, ja yhtäkkiä loma on ohi.
Mulla on naapuri, joka kysyy jatkuvasti, mitä olet ajatellut tehdä tänään? Entä mitä olet ajatellut tehdä huomenna? Sillä kun on viikko ohjelmoitu aina jo sunnuntaina. Mua ärsyttää nämä kysymykset ihan älyttömästi. Toisin sanoen triggeröi, koska ne osuvat just siihen heikkoon kohtaani.
Tämä samainen naapuri tuntuu vielä yli kahdeksankymmppisenä saavan aikaan paljon enemmän kuin minä. Kaiken aikaansaamisen ohella, se ehtii sitä paitsi hyvin vielä lukemaan, laiskottelemaan ja nukkumaan päiväunia terassilla. Jokin ei täsmää.
Luin tänään instagramista postauksen, jossa todettiin, että asioiden suunnittelu ja tavoitteiden asettelu ei itse asiassa orjuuta, vaan vapauttaa. Alan olla tästä samaa mieltä – mikään ei ole niin stressaavaa kuin jatkuva päämäärätön haahuilu. Kaikki ne ”pitäisi”- asiat, joiden kanssa joutuu menemään nukkumaan joka ilta.
Mulla alkaa viimeinen lomaviikko, ja aion nyt laatia suunnitelman sen varalle, jotta saisin lomasta muutakin irti kuin kaappien siivousta.
Niin ja yritän olla kiitollinen ja iloinen siitä, mitä olen saanut aikaiseksi. Kiinnittää huomioni niihin kukkapenkkeihin, jotka olen kitkenyt, enkä niihin jotka kasvavat vesiheinää. Koska nyt tuntuu, että edessä on vain tekemättömien töiden vuori.
Ja olenhan mä sitä paitsi saanut jotain aikaiseksikin ainakin tuolla pihalla. Siellä on ihan nättiä, ja ainakin tulee kesäkurpitsoita. Näyttäisi tulevan jopa tomaatteja, vaikka niiden alku oli onneton.
Mukavia, sopivasti suunniteltuja kesäpäiviä!
4 Comments
Harmaan torpan emäntä
Itse olen puolestani kova suunnittelemaan (ja tekemään suunnitelmalistoja) mutta olen myös erittäin lahjakas tusaaja. Tusaus eli päätön hommasta toiseen vaihtelu rentouttaa, mutta sitten jää kyllä se olo ettei saanut mitään aikaiseksi kun ei tehnyt asioita alusta loppuun. No olen ratkaissut tätä sillä, että illalla lisään listaani niitä asioita mitä tein vaikken suunnitellutkaan niitä. Sitten pää muistaa paremmin tehdyt ja se olo ettei mitää saanut aikaiseksi ei pääse sisälle niin vaan. Sitä voi läimiä listalla naamalle 😉
admin
Toi on tosi hyvä juttu listata illalla niitä juttuja, mitä on saanut aikaiseksi, eikä vaan murehtia sitä, mitä ei taaskaan tullut tehtyä. Tää on vähän sama kuiin se, että iloitsee niistä penkeistä, mitkä on tullut kitketyä, eikä murehdi niitä, jotka kasvaa vesiheinää.
Muistan, kun oma äitini huomautti usein tekemättömistä töistä sen sijaan, että olisi huomannut ne tehdyt työt: ”jaa-a, yksi rivi on vielä kitkemättä”. Se raivostutti silloin ja aiheesta käytiin monta kipakkaa keskustelua. Nyt olen ottanut itse tuon saman kriitikon roolin, ja luulen, että tämä on kulkenut suvussa jo monta sukupolvea – se ei suinkaan ollut äitini joka sen aloitti. Mutta ehkä mun on nyt aika päästää irti tästä tavasta.
Heidi
Hei!
Olen aika ajoin lukenut blogiasi; se on yksi harvoista joita seuraan. Kirjoituksesi saavat aina pohtimaan ja muutenkin hyvälle mielelle. 🙂
En tiedä muistatko enää minua, mutta olin asiakkaanasi yli kymmenen vuotta sitten. Kaikenlaista on vuosien varrella tapahtunut, mutta olet ollut yksi merkittävimpiä ihmisiä matkallani – en seisoisi omilla jaloillani ilman tapaamisiamme. Koirat, kirjoittaminen ja varsinkin nauru ovat iso osa elämääni, ja työt ovat kuljettaneet minut erikoissairaanhoidon pariin.
Olet säännöllisesti ajatuksissani. Iso kiitos että olet juuri sitä mitä olet! Ihanaa kesää – ja jatkathan kirjoittamista. 🙂
admin
Hei Heidi, kiitos ihanasta viestistä! Oli hienoa kuulla, että sulla menee hyvin ja muutenkin viestisi teki mut tosi iloiseksi vähän raskaan työpäivän jälkeen. Muistan sut hyvin ja olen monta kertaa miettinyt, että mitä sulle mahtaa nykyään kuulua.
Terapeutin/ auttajan työ on usein vähän mystistä – sitä ei oikein itsekään tiedä, mikä oli SE juttu, joka auttoi. Luulen, että meidän tapauksessa oikeat ihmiset vaan kohtasi juuri oikeaan aikaan, olit itse valmis aloittamaan työn ja se käynnisti jotain merkittävää. Koska sen isoimman työnhän sä olet tehnyt ihan itse, mutta sain olla yhdessä kohtaa jonkinlaisena tukena ja toivon antajana, ehkä jonkinlaisena katalysaattorina.
Ja kiitos kannustuksesta – jatkan kirjoittamista 🙂
Kiitos vielä tästä viestistä, aurinkoista loppukesää ja koirille rapsutuksia!