-
Perspektiiviä hakemassa
Olin eilen vakaasti päättänyt tehdä keittiössä perusteellisen siivouksen. Olin päättänyt, että vaikka kuka ehdottaisi mitä ja pyytäisi vaikka mihin, en lähtisi. Nyt pysyisin päätöksessäni. Olen nimittäin toisinaan melkoisen impulsiivinen toimissani, ja asiat jäävät usein kesken. Varsinkin vähän epämieluisat sellaiset. Iltapäivällä kesken jääkaapin pesun tuli puhelu ystävältä: mitä jos kivettäisiin tuonne omalle vuorelle? Ei tarvinnut kauan miettiä, tai oikeammin en miettinyt varmaan ollenkaan. Jääkaapin pesu jä kesken, ovi kiinni ja vaatteiden vaihtoon. Oli nimittäin vähän kiire, että ehdittäisiin tehdä reissu ennen iltahämärää. Se siitä päätöksestä ja keittiön siivoamisesta. No, olen yleensä kivennyt tuonne lähivuorelle ainakin muutaman kerran vuodessa, mutta tänä vuonna se on jäänyt väliin. Olen sitä kyllä…
-
Mihin se kesä meni?
Vaikka olen aina ollut syksyihminen, niin tänä vuonna syksyssä on vähän erityistä haikeutta. Niin kuin aina tällaisen vähän kesättömän kesän jälkeen. Vaikka kesä ei ihan surkea ole ollutkaan, niin ei niitä oikein kunnollisia kesäpäiviä kovin montaa ollut. Ja nyt tuntuu jo kovasti syksyltä, vaikka ollaan vasta elokuussa. Juuri nyt ajatus pitkästä ja pimeästä syksystä ei tunnu ollenkaan hyvälle ja inspiroivalle, vaikka se on monta kertaa ollut minulle vuoden parasta aikaa. Vietin just sen jälkimmäisen kesälomapätkäni ja pääsin käymään Suomessa asti. Se ensimmäinen pätkähän kului täällä kotona auton ollessa korjaamolla. Ja vaikka lähiloma tuntui silloin kesäkuussa ihan hyvältä idealta, niin ei se ehkä ollutkaan. Sen verran alkoi seinät kaatua päälle…
-
Luomisen tuskaa
Elisabeth Gilbert kirjoittaa kirjassaan ”Big Magic, uskalla elää luovasti” kahdesta erilaisesta ihmistyypistä: laiskasta perfektionistista ja ahkerasta huithapelista. Tunnistin itseni heti tuosta ensimmäisestä, eli laiskasta perfektionistista, ja naurahdin ääneen löytäessäni itseni kirjan sivuilta. Oli nimittäin sen verran osuva määritelmä. Laiskuus ja perfektionismi samassa paketissa; siinä on Gibertin mukaan kaksi ankeuden ja kurjuuden olennaista ainesosaa. Auts. No, onneksi en ole perfektionisti kaikilla elämänalueilla, enkä aina laiskakaan, niin elämä ei ole pelkkää kurjuutta, mutta olen kyllä noita molempia mitä luovuuteen tulee. Oli kyse sitten maalaamisesta, kirjoittamisesta tai vaikkapa tästä blogin pitämisestä – luova prosessihan tämäkin on. Ei toki niin, että pyrkisin täydelliseen blogiin tai kuvittelisin sen edes olevan mahdollista, kaukana…
-
Yksi onnen avaimia, hyväksyminen
Yksi onnellisuuden avaimia on se, että hyväksyy asiat sellaisena kuin ne ovat ja tulevat. Myös negatiiviset. Niin kuin vaikka tämän kymmensenttisen uuden lumen, joka on tänään leijaillut taivaalta peittäen niin vaaleanvihreät koivut, kuin sini- ja valkovuokotkin (kuvat eivät ole tältä päivältä). Sitä pitää yrittää tietenkin muuttaa asioita, joihin voi vaikuttaa, mutta muuten hyväksyä asiat sellaisena kuin ne ovat. Joitain asioita vastaan nyt vaan on ihan turha pullikoida. Omana (kaukana häämöttävänä) tavoitteena on, että oppisin ottamaan asiat vastaan arvioimatta tai arvottamatta niitä liikaa negatiivisiksi tai positiivisiksi. Jos nimittäin asennoidumme johonkin asiaan kovin negatiivisesti, ei se ainakaan helpota sen ratkaisemista. Molemmat, sekä tuo hyväksyminen että arvostelemattomuus, ovat muuten aika keskeisiä juttuja mindfullnessissa…
