-
Mietteitä marraskuussa
Melkein kaksi vuotta on kulunut edellisestä postauksesta, enkä oikein tiedä, miten tätä nyt jatkaisi. Tästä hetkestä, ikään kuin taukoa ei olisi ollutkaan? Vai kertoen kuluneesta ajasta? Ehkä on kuitenkin parempi elää tässä ja nyt. Kuvat olkoon kuitenkin viime kesältä, marraskuinen maisema kun ei oikein silmää hivele. Viimeiset lähes kaksi vuotta on kulunut kuin jonkinlaisessa oudossa sumussa. On tapahtunut paljon, mutta toisaalta ei mitään kovin dramaattista, mihin olisi helppo tarttua tai jonka kertominen tuntuisi nyt oleelliselta. Edelleen minulla on tunne. että odotan jotain tapahtuvaksi, mutta en vain oikein tiedä mitä. Ja tämä ihan noin koko maailman tasolla, ei niinkään omassa elämässäni. Asumme edelleen samassa talossa, minä ja kissat. Edellisen…
-
Toivon siemeniä
Onko tämä nyt sitten neljännevuosikatsaus vai mikä? Kvartaalibloggaus. Facebook nimittäin muistuttelee, että joku näitä kirjoituksia aina välillä kaipailee. Tiedän itsekin sen, että jos ja kun seuraamani blogi yhtäkkiä hiljenee, huolestun ja alan miettimään syitä. Sen takia pahoitteluni. Täällä on kuitenkin kaikki hyvin. Kesä on vaihtui syksyksi ja nyt melkein jo talveksi. Kosmokset ja unikot kukkivat elokuussa hienosti, tuottivat paljon iloa, mutta ovat nyt vain haikea muisto. Mehiläiset ovat vetäytyneet talviunille ja linnut palanneet lintulaudalle. Hiirihaukat ja sääksi ovat vaihtuneet korpin ja närhen huutoon. Maa on aamuisin pakkasesta valkoinen ja auton ikkunat jäässä. Vaikka kukat kasvoivat hienosti, kasvimaa ei ollut todellakaan mikään menestys. Taaskaan. Mietin, että ehkä mun…
-
Ja yhtäkkiä on kesä
Mikä kummallinen kevät. Menee vähän toisteluksi, mutta olo on edelleen vähän epätodellinen ja odottava. Kaikki on niin kuin ennen, mutta mikään ei ole niin kuin ennen. Totesin ystävälleni, että jos joku kaunis päivä ufo laskeutuisi takapihalle, niin en varmaan kauheasti enää hämmästyisi. Elämä jatkuu, mutta blogin kirjoittaminen, tai oikeammin siihen ryhtyminen tuntuu välillä ylivoimaiselta. Ja joo, eihän mun ole mikään pakko blogia kirjoittaa, mutta kun haluan. En vaan saa aikaiseksi, ja itseä ärsyttää. Ja mitä pidempi tauko, sen vaikeampaa, mutta ehkä se tästä taas lähtee. Olisi nimittäin niin paljon kirjoitettavaa. Mutta ehkä tästä tulee nyt vaan sellainen tilannekatsaus näin alkuun. Jonkinlaista ajatuksenvirtaa, jotta pääsen käyntiin. Kevät eteni…
-
Kun maailma pysähtyi
Kun on kysytty, mikä saa kriisialueilla työskentelevät ihmiset palaamaan aina uudestaan olosuhteisiin, jotka ovat äärimmäisen haastavia ja jopa hengenvaarallisia, nämä vastaavat usein, että vasta siellä tuntee olevansa todella elossa. Kuoleman ja vaaran läheisyys paradoksaalisesti voimistaa elossaolon tunnetta, ja siihen tunteeseen jää helposti koukkuun. On helppo ajatella, että sellainen tila on jotenkin poikkeuksellista tai epänormaalia, mutta oikeastaan sen tulisi olla luonnollinen olotilamme. Se, että olisimme hereillä, valppaina ja läsnä koko ajan, sen sijaan että kuljemme autopilotilla ja puoliunessa puhelintamme tuijottaen. SE on epänormaalia. Myös monet henkiset traditiot puhuvat siitä, että vasta tiedostamalla oman kuolevaisuutensa, voi oikeasti arvostaa elämää. Jokainen elossaolon hetki on ainutlaatuinen. Kun tämä koronatilanne tuli täällä todella…
