-
Kesäkuulumisia
Viime kirjoituksesta on hujahtanut lähes kuukausi ja ainakin puutarhatöiden osalta se on mennyt vähän kesää odotellessa. Täällä on koettu useamman päivän kaatosateita ja lähes hallaöitä. Välillä on joutanut oikein työstämään ajatusta siitä, että mitä se pohjoisen kesä nyt oikein tarkoittaakaan. Aika monet kesän reunaehdot ovat nimittäin täyttyneet: on valoisia öitä, on vihreyttä ja vehreyttä, on linnunlaulua ja kukkivat tienpientareet. Mutta sitä kesäistä lämpöä ei ole juurikaan ollut. Vein oikein tuolin tuonne kasvimaan reunalle, että voin siellä sitten kitkemisen lomassa lepuuttaa väsynyttä selkääni, mutta sille tuolille ei ole ollut hirveästi käyttöä. Edes rikkaruohot ei kasva. Eikä siellä olisi edes tarennut istuskella. Aika monet istuttamani siemenet ovat joko uineet kaatosateiden…
-
Puutarhahulluus
Olen viettänyt viime päivinä jokusen tunnin tunnin tuolla kasvimaalla lapion ja kuokan kanssa, heitellyt kiviä ja nyhtänyt rikkaruohoja. Samalla on ollut hyvää aikaa miettiä, mikä ihme saa ihmisen vapaaehtoisesti ryhtymään moiseen urakkaan? Ja toisaalta miettimään sitä, miksi ihmeessä kaikki eivät ymmärrä puutarhassa tai kasvimaalla raatamisen ihanuutta? Sillä niin onnellinen olen kyykkiessäni tuolla kädet ja naama mullassa ja meditoidessani rikkaruohojen parissa. Kyllähän puutarhahulluus oikeasti on jonkinlaista hulluutta. Se iskee joka vuosi siinä talvipäivän seisauksen jälkeen, kun mieli alkaa taas siirtyä seuraavan kevääseen ja kesään. Ja kun ensimmäinen siemenluettelo tulee postista vuodenvaihteen tienoilla, on edellisen kesän puurtaminen, rupiset porkkanat ja epäonnistuneet vihannekset jo autuaasti unohtuneet. Jos miettii työn ja…
-
Luomisen tuskaa
Elisabeth Gilbert kirjoittaa kirjassaan ”Big Magic, uskalla elää luovasti” kahdesta erilaisesta ihmistyypistä: laiskasta perfektionistista ja ahkerasta huithapelista. Tunnistin itseni heti tuosta ensimmäisestä, eli laiskasta perfektionistista, ja naurahdin ääneen löytäessäni itseni kirjan sivuilta. Oli nimittäin sen verran osuva määritelmä. Laiskuus ja perfektionismi samassa paketissa; siinä on Gibertin mukaan kaksi ankeuden ja kurjuuden olennaista ainesosaa. Auts. No, onneksi en ole perfektionisti kaikilla elämänalueilla, enkä aina laiskakaan, niin elämä ei ole pelkkää kurjuutta, mutta olen kyllä noita molempia mitä luovuuteen tulee. Oli kyse sitten maalaamisesta, kirjoittamisesta tai vaikkapa tästä blogin pitämisestä – luova prosessihan tämäkin on. Ei toki niin, että pyrkisin täydelliseen blogiin tai kuvittelisin sen edes olevan mahdollista, kaukana…
-
Yksi onnen avaimia, hyväksyminen
Yksi onnellisuuden avaimia on se, että hyväksyy asiat sellaisena kuin ne ovat ja tulevat. Myös negatiiviset. Niin kuin vaikka tämän kymmensenttisen uuden lumen, joka on tänään leijaillut taivaalta peittäen niin vaaleanvihreät koivut, kuin sini- ja valkovuokotkin (kuvat eivät ole tältä päivältä). Sitä pitää yrittää tietenkin muuttaa asioita, joihin voi vaikuttaa, mutta muuten hyväksyä asiat sellaisena kuin ne ovat. Joitain asioita vastaan nyt vaan on ihan turha pullikoida. Omana (kaukana häämöttävänä) tavoitteena on, että oppisin ottamaan asiat vastaan arvioimatta tai arvottamatta niitä liikaa negatiivisiksi tai positiivisiksi. Jos nimittäin asennoidumme johonkin asiaan kovin negatiivisesti, ei se ainakaan helpota sen ratkaisemista. Molemmat, sekä tuo hyväksyminen että arvostelemattomuus, ovat muuten aika keskeisiä juttuja mindfullnessissa…
