-
Ei koronaa vaan kosmoksia
Täällä kaikki hyvin, vaikka blogissa onkin ollut kovin hiljaista. Kaksi kuukautta on hurahtanut. Pitäisi kai sanoa, että kesä on hurahtanut, mutta kun en vielä haluaisi luopua tästä kesästä – just vasta alkoi kosmokset kukkia. Mutta on siellä jo ihan selvää kirpeyttä ilmassa. Makuuhuoneen ikkuna pitää sulkea yöksi ja aamuisin laittaa tulta hellaan. Elokuussa on aina jotain haikeansuloista. Puutarha ja kasvimaa on elokuussa usein parhaimmillaan ja iltojen hämäryys tuntuu mukavalta, mutta tuulessa on on jo aavistus tulevasta talvesta ja pitkästä pimeästä. Ilta-aurinko paistaa matalammalta ja saa varjot pitenemään. Vaikka syksystä pidänkin, kesä loppuu kuitenkin taas ihan liian pian. Mulla olisi niin paljon sanottavaa ja kirjoitettavaa, että en tiedä…
-
Ja yhtäkkiä on kesä
Mikä kummallinen kevät. Menee vähän toisteluksi, mutta olo on edelleen vähän epätodellinen ja odottava. Kaikki on niin kuin ennen, mutta mikään ei ole niin kuin ennen. Totesin ystävälleni, että jos joku kaunis päivä ufo laskeutuisi takapihalle, niin en varmaan kauheasti enää hämmästyisi. Elämä jatkuu, mutta blogin kirjoittaminen, tai oikeammin siihen ryhtyminen tuntuu välillä ylivoimaiselta. Ja joo, eihän mun ole mikään pakko blogia kirjoittaa, mutta kun haluan. En vaan saa aikaiseksi, ja itseä ärsyttää. Ja mitä pidempi tauko, sen vaikeampaa, mutta ehkä se tästä taas lähtee. Olisi nimittäin niin paljon kirjoitettavaa. Mutta ehkä tästä tulee nyt vaan sellainen tilannekatsaus näin alkuun. Jonkinlaista ajatuksenvirtaa, jotta pääsen käyntiin. Kevät eteni…
-
Uusia alkuja
Vaikka tämä korona ei ihan konkreettisesti ole suuremmin vaikuttanut omaan elämääni, niin jollain kumman tavalla se kuitenkin lamauttaa. Odotan jotain tapahtuvaksi, mutta en tiedä mitä ja milloin. Tunnen olevani keskellä jotain suurta muutosta, mutta en pysty sitä tästä myrskynsilmästä vielä hahmottamaan – niin kuin ei kukaan. Blogin kirjoittaminenkin tuntuu vaikealta. Toisaalta olisi niin pajon sanottavaa, mutta toisaalta ei ole mitään sanottavaa. On vain sen tavallisen arjen yllä väreilevä odottava hiljaisuus. Kummallinen tunne. Nyt tämä ei kuitenkaan tunnu pahaenteiseltä, pikemminkin päinvastoin. Siitä huolimatta, että maailma muuttuu nyt vääjäämättä ja meidän on pakko muuttua siinä mukana. Monelle se muutos tekee tosi kipeää. Varmaan se suurin henkinen haaste meille kaikille onkin…
-
Luopumisen tuskaa
Eilen vein kesän kottikärryillä siihen paikkaan, mihin piti rakentaa komposti. Tiedän suurinpiirtein, miten komposti pitäisi perustaa, mutta nyt siitä tuli vain kasa puutarhajätettä. Ehkä siitä tulee komposti ensi kesänä. Jos sitten jaksaisi. Yritin säästää viimeisiä kosmoksia ja samettiruusuja, mutta lopulta nekin päätyivät kottikärryihin. Yksinäiset kosmokset vähän paleltuneissa varsissaan näyttivät vain surullisilta. Ne taipuivat viluisina lukemattomien nuppujen painosta. Nuppujen, jotka eivät koskaan ehtisi aueta. Kottikärryt oli kuin hautajaissaattue. Hyvästiti kesälle. Pelastin viimeisen sitruunaperhosen ja asetin sen jo vähän kohmettuneen kropan istumaan auringonkukan lehdelle. Oikeastaan olisin halunnut ottaa sen sisälle lentelemään, mutta luovuin ajatuksesta. Ehkä sen kuitenkin kuuluu istua tuolla ulkona ja nauttia viimeisistä hetkistään auringonkukan lehdellä istuen. …
