-
Muistoja ja luopumisen tuskaa
Välillä tulee räntää ja sitten taas vettä – maa on kuitenkin paljas, ja kunnon talvi antaa odottaa itseään. Sen verran on kuitenkin jo tullut lunta, että olen kerran juuttunut autollani jäiseen mäkeen töihin mennessäni. Aina yhtä ikävä kokemus, mutta siitäkin selvittiin. Voi miten odotankaan joulukuun 22. päivää ja sitä, että päivät alkaa taas pitenemään. Vaikka se ei hetkessä tapahdukaan, niin ainakin ollaan menossa oikeaan suuntaan. Olen kertonut täällä blogissa jonkun kerran ”vuoristokaamoksesta”, eli siitä, miten monessa paikassa täällä etelässäkin aurinko häipyy talveksi vuorten taakse. Talon sijainnista riippuen, aurinko saattaa olla piilossa muutamasta viikosta jopa muutamaan kuukauteen. Tämä nykyinen taloni on kuitenkin yksi niitä harvoja paikkoja laaksossamme, johon aurinko paistaa läpi…
-
Joskus vaan väsyttää
Joskus väsyttää, ja on ihmeellistä, miten se muuttaa kaiken. Kaikki, mikä oli eilen ihanaa, kaunista ja inspiroivaa, näyttää yhtäkkiä harmaalta, ikävältä ja surulliselta, eikä voisi vähempää kiinnostaa. Kun ( jostain tuntemattomasta syystä ) erittäin huonosti nukutun yön jälkeen tekee stressaavan työpäivän, ja tulee kotiin, jonka reilu kymmenen asteen pakkanen ja jäätävä tuuli on ikävästi jäähdyttänyt, asettuu vanhan talon romantiikkakin uuteen perspektiiviin. Tänään oli ulkona nimittäin niin jäätävää, että jopa Ivar pyörähti jo portailta takaisin sisään – ja se ei tapahdu ihan helposti. Kun iltapäivällä seisoin kylmässä keittiössä, olisi tehnyt mieli polkea jalkaa ja heittäytyä lattialle itkemään, mutta ei auttanut. Piti alkaa viritellä tulta erinäisiin uuneihin. Poikkeuksellisesti jopa yläkerran makuuhuoneeseen, jossa…
-
Sopeutumisvaikeuksia ja hysteriaa
”Nautitaan pimeydestä” totesin tässä joku aika sitten. Nautitaan kyllä, mutta kun jotain muutakin pitäisi saada tehtyä. Olen ollut viime aikoina paljon töissä (niinpä kuvatkin ovat työpaikalta). Tulen kotiin puoli neljän aikoihin, päästän kissat ulos, kun on vielä hetken valoisaa. Laitan ruokaa, huudan kissat sisään pimenevästä illasta. Syön, istun hetken netissä ja sitten alankin jo vilkuilla kelloa, että olisiko jo nukkumaanmenoaika. Siis puoli kuudelta! Joskus aikaisemminkin. En ole mitenkään erityisen väsynyt, mutta mieli, tai ehkä pikemminkin aivot, ei millään taivu ajatukseen, että kun ulkona on pilkkopimeää, niin sisällä voisi vielä tehdä jotain järkevää. En saa iltapäivisin tai iltaisin mitään aikaiseksi. Tämä sama ilmiö oli myös viime syksynä. En meinaa millään sopeutua…
-
Se oli joku muu
Mainitsin edellisessä postauksessa, että olen raivannut (moottorisahamiehen pienellä avustuksella) umpeenkasvanutta rantaa, jotta vieressä virtaava pieni sivujoki ja sen kosket olisivat muutakin kuin vain kohinaa – nyt nuo kauniit pienet kosket alkavat näkyä pihaan saakka. Pusikoiden keskellä löytyi muutama yllätys. Se hieno yllätys oli vanha kivimuuri, joka on rakennettu siihen silloin joskus, kun tässä oli vielä mylly. Pihasta on laskenut tie myllylle. Se ikävämpi yllätys oli sitten se, että tätä rinnettä on sittemmin käytetty myös jonkin sortin kaatopaikkana. Vanhat ruostuneet rautaromut oli ehkä vähän helpompi ymmärtää. Ne on kipattu sinne aikana, jolloin ei ollut kunnallisia kaatopaikkoja saati kierrätysasemia. Monella ei autoakaan. Mutta sitten ne suhteellisen uudet muoviset rasiat, pullot, oluttölkit, rikkinäiset…
